— Ts! kuulitko sinä Antti, miten se sanoi, kuulitko sinä? karjui pastori kyytimiehelleen.
— Tpru! enhän minä mitä kuule kun tuo hevonen perkele… älkää ajako siellä… maisteri… tai viekää syrjään… pr…
— Voi julkijumalatonta miestä! sähisi pastori pompahdellen kuin matkakarhu häkissään puoleen ja toiseen reslassa, joka alati oli kaatumaisillaan, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Hevonen korskahteli ja pärskähteli sieraimet levällään, väristen joka jäseneltään ja tuontuostakin hypäten pystyyn. — Sanoppas toinen kerta! Hähää, ehee — tästä se juttu nousee ihan keisariin asti… pyhää henkeä olet pilkannut… Ja vielä — rovastin poika? Mene hele…
— — — — — —
Enempää ei Reino Frommerus voinut kuulla, sillä samalla silmänräpäyksellä oli nälistynyt poro, kiusautuneena siitä ettei päässyt kotiin, äkisti riuhtaissut hänet seljälleen vasten pulkan terävää perälautaa ja isku oli sattunut niin kipeästi vasten lantioluuta että kaikki musteni poromiehen silmissä, yksin taivaan tähdetkin, ja hän vastustamattomasti pyörtyi, veren humina korvissaan…
Kun hän sitten vähitellen tointui itsetajuntaan, joka tuntui hirveältä järjenponnistukselta ennenkuin yksilöllinen minuus selveni, huomasi hän venyvänsä seljällään porohihnan perässä, joka aina oli kiedottuna oikean käsivarren ympäri, ja poro laahasi häntä pulkan perässä hiljakseen juosta nulkaten kotiinpäin. Lappalaislakki oli pudonnut lumeen, seljässä ja päässä tuntui kamalaa kivistystä, nenästä tihkui verta. —
Vaivoin sai hän poron sen verran pysäytetyksi että pääsi kompuroimaan pulkkaansa, jonka pohjalle vaipui makuulleen sietämättä enää istua selkänojaa vasten. Poro sai mennä ominvaltoinsa pihaan asti, jossa pappilan rengit kiiruhtivat auttamaan tulijaa. Viileskelevää kipua tuntien ja heikkona hoiperteli Reino Frommerus huoneeseensa, jossa äitiruustinna parhaillaan oli sytyttämässä lamppua…
— Herra jumala, mitä sinulle on tapahtunut…? minkä näköisenä sinä tulet, rakas…!
— Poro — riivattu… Möhkönen — juutas… soperteli poika.
— — —