— En kiitä sinua. Näyt ajatelleen enemmän itseäsi kuin asiaa ja minua.
Nimismies loi rovastipoikaan pienet, tulipilkkuiset silmänsä.
— Etkö sinä ymmärrä että sinutkin voidaan karkoittaa maasta, jos sellainen raportti saapuu perille?
— Karkoittakoot! sanoi Reino Frommerus jäykästi, vaikka hänen sisässään värähteli kimppu kirveleviä tunteita.
Nimismies näytti lauhtuvan. Tarjosi tupakkaa ja kahvia vieraalleen, toimitti ruokaa ja piti hyvänä. Jutteli sitten yksityiskohtaisemmin mitä oli kuullut. Reino Frommerus sai tietää että päällekirjoitusta tuohon ilmiantokirjeeseen oli kutsuttu tekemään uusi kansakoulunopettaja Limaskainen. Akkaväen kautta sekin tieto oli suikertanut maapoliisin korviin ja sieltä heti nimismieheen. Missä määrin pastori Möhkönen oli asianosallinen, sitä ei nimismies tietänyt.
— Se kettu osaa aina lakaista jälkensä omalla hännällään, — arveli hän. — Ei sille tekisi pahaa toinen korvapuusti.
— Toinen?
— Niin, — sanoi nimismies naurahtaen ja kertoi kuinka hän pari vuotta sitten eräissä talonpoikaishäissä, kun pastori Möhkönen oli kerskunut voimiaan, oli antanut humaltuneelle sielunpaimenelle sellaisen korvatillikan että toinen oli pyllähtänyt permantoon ja mörissyt kuin karhu. — Siitä asti se minua respekteeraa, — vakuutti hän kierrellen karkeita viiksiään, jotka aina törröttivät ympäri suun.
Nimismies pyysi toveriaan jäämään iltaan asti, jolloin saapuisi muitakin vieraita ja jolloin totiakin maisteltaisiin saloseudun yksitoikkoisuuden ratoksi, mutta maisteri Frommerus ei tällä kertaa suostunut taloksi jäämään. Aika oli hänestä yksityisiin ilotteluihin liian vakava.
Hän läksi porollansa palaamaan poikki järven ja kohtasi maakaistaleen rannassa vastaantulevan hevosmiehen, jonka tunsi konstaapeliksi. Hän aikoi ajaa sivu mitään kyselemättä, mutta konstaapeli pysäytti hänet ja kertoi palaavansa takaa-ajosta, joka oli kokolailla luonnistunut. Kirjeen kuului Pekka Renttunen omin käsin repineen neljän penikulman päässä Kurjalan kirkolta ja palaset olivat hajonneet taivaan kaikkiin tuuliin. Ei ollut raato antanut sitä eheänä takaisin, vaikka toinen sitä tiukasti oli vaatinut. Oli se ollut aikamoinen käsikahakka keskellä talvista taivalta…