— Vai niin. Mitä se merkitsee?
Mutta sitä ei sisar voinut tietää…
Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: "Tässä lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot." Kaihoten hän myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: "Pulkkani, pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla revontulten hohteessa?"… "Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?" lisäsi hän ajatuksissaan. "Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin Kurjalaan koittaa?"
— — —
Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu…
Kuni kamalaa unennäköä kaikki vain ollut olikin!
Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle — Koskenhoville — tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.
— Paula!…
— Reino!…
— Ethän ole enää vihainen?