'Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein. Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä — — —'
Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään, herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen heti neiti Winterbergille.
— Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, — nyt on hullusti! Ja minä kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta minä lennätän heti lohdutuskirjeen…
— Et voi kirjoittaa. Ei kukaan tiedä missä hän harhailee…
Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?
— — Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen, puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun. Viikon hän vaelsi — sitten oli pakko kääntyä takaisin.
Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt metsästämään…
Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle törmälle — juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille, joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.
Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi, porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan pihaan…
— Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt, hän on sinua tiedustellut joka päivä!