Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti päiväkirjaansa:
'Kurjala, 21 p. huhtikuuta (10 astetta lämpöä varjossa)…
Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan ja panen sen talon kynnykselle — — — Ja nyt odottelen vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun hän tulee kotiin niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän mukana, se on totta se, — mutta totuuden tähden pitää olla valmis vaikka kuolemaan…
En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää kymmentä minuuttia eteenpäin… Elämäni ratas on pyörähtänyt helvetin kuiluun.
Vai vieläkö kaikki voisi valjeta?'
Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä, joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.
Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä — pakottaaksensa itsensä unhoittamaan jotakin. "Olen hävittänyt viimeisenkin tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää", vaikeroitsi hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen povellaan poltteli kirje — naisen kirje, jota ei uskaltanut toistamiseen läpilukea.
Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa, nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin, kastuen likomärjäksi… mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?
Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä keväänä — vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen — oli jälleen ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?…
Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun siskolleen pappilaan: