"Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri — naimisiin pääseminen.
"Siiskö en häntä todella rakastakkaan?
"Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta — tässä on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä, jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.
"Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö — mitäpä hän ymmärtäisi haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.
"Mitä hän tytöstä sitten tahtoo?
"Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes esittää?
"Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä. Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan minä? Mitä huutaa vereni, mitä himoitsee tyytymätön henkeni?
"— Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta…
"Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie…
"Hirmuista ettei kukaan minua auta! Hirmuista…"