— Ei suinkaan…
Ja niin he saapuivat kotiin tältä saariretkeltänsä.
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, haettiin neiti Winterberg jälleen pääpappilaan. Miili sisar hänet nouti veljensä porolla. Satoi kamalasti vettä ja tuiskusi myös räntää. Neiti Winterberg jäi yöksikin pappilaan.
Reino Frommerus, ulkonaisesti sangen reipas, oli sisimmässään kuitenkin surkeasti onneton. "Mikä piru minua vaivaa?" kyseli hän itse itseltään. "Mitä se minuun missään suhteessa kuuluu että joku neiti Winterberg nukkuu siskoni kanssa viereisessä huoneessa?…"
Aamu valkeni täynnä kevätsumua. "Sumua ja sulaa lunta — surua ja suloista unta!" saneli papinpoika mielessään ja kyyditsi takaisin asuntoonsa sen, jota leikillä oli ruvennut nimittelemään "porotytökseen." Kyydistä palattuaan ja päästettyään poronsa metsään, hän puoliääneensä virkkoi: "Jumala varjelkoon meitä kaikkia huhtikuun hullutuksilta!"
Pappilan räystäistä vuoti vesi virtanaan; kinosten sulahduksia kuului nyt sekä idästä että lännestä. Mutta hymyilevää aurinkoa ei näkynyt. Kaikki oli paksun auteren peitossa.
Reino Frommerus koetti ryhtyä järkevään työhön, mutta ei siitä nyt tolkkua tullut. Ilma leyhyi kummallisen kuumana, talvivaatteet tuntuivat raskailta… Kun ei muuhun kyennyt, tempasi paperiarkin ja alkoi kirjoittaa:
Huhtikuun hullu puro.
Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi rakkautta.
Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä rakastaa vai eikö.