— Enkä minä sinun…
He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä, joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän veden voimasta.
— Kuulkaa herra Fro… anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.
— Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii?
Kuunnellaan…
He erkanivat kosken kaltaalta ja erottivat kimakan äänen:
— Neiti Winterberg! Neiti Winterberg! Nostakaa hameenne korkeammalle!
Reino Frommerus purskahti nauruun.
— Kyllä kuullaan, — huusi hän vastaan.
— Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. —
Vielä! Vielä! Neiti Winterberg —! Neiti Winterberg —!
— Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, — virkahti maisteri Frommerus naistoverilleen. — Se on itse entinen ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn poikamiesten kirjoissa…