— Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he läksivät toiseen suuntaan…
Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.
— Etkö jää yöksi taloon?
— En tälläkertaa…
Ja he ajoivat vielä neljänneksen verran pappilasta kylälle.
— Sinä siis tulet aamulla?
— Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.
Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula. Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto…
Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.
Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä… Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa — kiikkuivat toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita…