Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän hänestä saisi, jos…?
Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen — senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea — edes lähinnäoikea?
Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi. elinkaudeksi-haudattu haave… Se — iäksi saastutettu pyhyys…
Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos sitten kadun?… Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin osa kärsivää ihmiskuntaa?…
Mutta hänhän — on nuori! Hänhän — on terve tyttö! Hänhän — on hyvännäköinen! Ja minä — pidän hänestä…
Hänet voi ehkä kehittää juuri siksi hyväksi, jota minä kaipaan —?
Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa — tässä asiassa vain?
Mutta? — eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos… Ei mitään ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin… Sehän on aina väärin! Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista — ennenkuin on myöhä?
Mutta — mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä? Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo —? Sehän on naurettavaa huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes aavista…
Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen suuressa tuskassa.