"Mutta? — minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa odottamattomana päivänä — tekee puhdasta jälkeä. Metsän se puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee — longottaa… Avovettä! Avovettä!… Niin. Minussa on kevätvirran ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista yhteen pusertunut. Ei — ei se odota! Se syöksee yli kaiken.
"Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!…
"Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja leimahtakoon elämän salaperäinen salama!… Minä päätän sen siis. Minä ratkaisen sen siis… Huomenna — tai ei koskaan!"
— — —
Reino Frommerus heräsi lintujen liverrykseen.
Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä, vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun — siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.
"Alppila?" vilahti hänen mielessään. Mutta hän oli nyt Kurjalassa…
Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat olivat miltei sulat…
Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla. Isäntärenki Risto piteli hevosta.
— Saako tulla mukaan?