— Bravo, mamma! sanoi sulhanen.
— — —
Anna, rovastin vanhin tytär, oli myös saapunut kotona käymään. Kevätillan hämyssä pappilan tyttökammiossa puristi hän kummankin kihloihin joutuneen kättä ja tyrskähti katkeraan itkuun.
— Ah, te sitä olette onnelliset! nyyhkytti hän kadehtivasti, — mutta mitäs minä… repale… jolla on… sellainen nahjus…
Kaikki kiiruhtivat lohduttamaan salaiseen rakkauteensa hiutuvaa vanhaapiikaa ja saivatkin hänet lopulta makeasti nauramaan kiltille tupsutukkaiselle pyhäkoulumestarilleen, jota Anna neiti säännöllisesti nimitti arvonimellä "se Janne raiska."
Miili neiti, joka juuri oli kaupungin muotiompelijattarelta saanut postissa valkoisen morsiuspukunsa — hän näet oli kolmen vuoden uskollisen kihloissa-olon jälkeen vihdoin saanut häänsä kesäksi päätetyksi rakkaan farmaseuttinsa kanssa, josta oli tulemaisillaan proviisori — oli kovin tuskastunut jollakin tavoin epäonnistuneesta hääleningistään sitä parhaillaan jäseniinsä kiskoessaan ja huudahti verhojen takaa:
— Sen minä sanon etten ikipäivinä toista kertaa mene naimisiin, koska tämä leninkikin on näin hullu!
Ja hän sekä itki että nauroi yhtaikaa.
— Siinä nyt kuulet, Anna, kuinka kiusallista peliä on naimajuttu, kun meidän mallirakastavainen Millikin kauppojaan katuu! laski leikkiä velimies.
— En minä kadu — mutta tämä leninki. Niin hermostuttaa! vastasi häitään-valmisteleva, polkien jalkaansa lattiaan.