— Ollut jo sullottuna siitä saakka, kun kihlauduimme… olen sitä piiloitellut sänkyni alla.
— Voi sinua! Mutta tokko kelirikolta pääsemme?
— Maantiet ovat sulat kaupunkiin asti, Tunturikylän rinteissä vielä vähän lunta, järvet panimoillaan ahtojäissä…
— Jos koetettais lähteä jo huomeniltana.
— Hurraa! siis huomenna…
"Nytkö jo pois? nytkö jo pois?" ikäänkuin sorahteli korpipuro, kun Reino Frommerus kotiinsa kulki. "Kansanvalistus? Kansanvalistus?" ikäänkuin syyttäen läiskytti ensimmäinen kevätlaine kotilahden jäänrepeämässä, kun sulhanen kävi ylipääsyä tutkimassa. Mutta pastori Möhkösen rasvaiset kasvot tirkistelivät tyytyväisesti myhäillen läpi kappalaisen asunnon akkunan maantielle, jolla ei enää poromiehiä näkynyt. "Mene niin kauvas kuin pippuri kasvaa!" Pitäjän herrat sähköttelivät toisilleen langattomalla sähköllä:
"Kannattaako mennä saattamaan? Saattamaan? Toisen morsianta?"
— Eipä kannata, ei kannata. Hällä on niin hiidesti mustasukkainen sulhanen. Tammefaan. Hukkaan hyvät humalat!…
Reino Frommerus ja Paula Winterberg pääsivät siis lähtemään ainoastaan omaistensa saattamina Kurjajärven rantaan, jonka takaa vasta oikea kesämaantie läksi vetämään mailmalle.
Sydäntäliikuttavat olivat ne jäähyväiset pappilan vanhusten kanssa. Rovasti ei liikoja sanoja lasketellut eikä hänen tapansa ollut mielenliikutuksiaan kenellenkään näytellä, mutta hänen käytöksensä vaikutti silti aina vakavasti. Vaan ruustinna ei helliä tunteitaan hävennyt, hän itki ja syleili, kuiskutteli korvaan sen mitä sydän kipeimmin tallensi: