— Et, rakas lapsi, ole mitään puhunut suunnitelmistasi, mutta olkoot ne mitkä tahansa, minä toivotan sinulle sydämmestäni onnea. Ja anna nyt anteeksi…
— Äiti! sanoi poika parahtavalla äänellä. — Älä häpäise itseäsi. Kenellä tässä lienee anteeksipyytämisiä — ei minunkaan sydämmeni ole kiveä. Mutta älkäämme olko niin juhlallisia, eihän tässä ole mitään surun syytä…
— Sinä katoat taas maailmalle enkä minä tiedä, saanko sinua enää koskaan nähdä, — vaikeroi ruustinna, — me olemme molemmat jo niin vanhoja papan kanssa…
— Jumalantähden, äiti, älä puhu sillä tavalla… kyllä me vielä tapaamme.
Poikansa morsianta myös syleili ruustinna:
— Paula! Älä koskaan jätä Reinoa! Ole hänelle hyvä — muuta en osaa sanoa…
— No nyt täytyy joutua! kuului rovastin komentava ääni järven rannasta, jossa venhe odotti sohjuisessa rantarailossa.
Matkallelähtijät ja osa saattajista astuivat alas venheeseen, jolla ensin mentiin jään reunaan, missä miesväki nousi jään päälle ja alkoi jyrinällä vetää venhettä pitkin murtunutta jään pintaa. Morsian istui keskellä venhettä miesten huimasti kiidättäessä venhettä poikki järven. "Näin sitä morsianta viedään!" Seitsenkymmenvuotias rovastivanhus juoksi siinä venheen vieressä yhtä ketterästi kuin hänen poikansa. Järven toisella puolella kaikki taas hilpeätuulisina hyppäsivät venheen sisään ja soutivat avovedessä rantaan.
Törmällä seisoi takkukarvainen kyytihevonen kärryineen.
— Anna nyt kuulua jotain hommistasi, — sai rovasti Frommerus sanotuksi puristaessaan poikansa kättä hyvästiksi.