— Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja? ihmetteli joku.
— Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, — sanoi Reino.
— On se tosiaan vähän synti! myönsi ruustinnaäiti syvästi huoahtaen.
— Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad pappi. — Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon olette puuhanneet meidän takia, — lisäsi hän hienokseen moittivasti.
Ruustinnan silmät herahtivat kyyneliin.
— Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, — sanoi hän valittavasti. — Kun on sellainen puute… ja tuo pappa rukkakin…
— Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä, mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia, paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita…
Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin. Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa, kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono ja käytetty.
Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla — suurella tortulla, jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.
Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta.
Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.