Kului viikon päivät. Sulhanen sai kirjeen kotoansa. Kirje oli rovasti
Frommerukselta ja kuului se näin:
Kurjalasta 26 p, toukokuuta…
Rakas Reinhold!
Tässä nyt lähetän pyytämäsi ruotsinkielisen esteettömyyden todistuksen, jonka tarvetta en ymmärrä sinulla olevan, ellet aijo epäkirkollista avioliittoa perustaa, josta Luoja varjelkoon. Sillä kuten tiedät on meidän lakiemme mukaan kuulutettava siinä seurakunnassa, jossa morsian asuu, ja sehän on suomalainen seurakunta. Siltä varalta lähetän myös suomenkielisen todistuksen ja rukoilen sinua, Reinhold rakas, ettäs Paulan ja meidän rauhamme tähden noudatat tätä laillista tietä etkä julkisesti riko kirkkomme sääntöjä vastaan niinkauvan kun kuitenkin vielä olet jäsenenä tässä kirkkokunnassa etkä julkisesti siitä eronnut ole. Jos aijotte Ruotsissa vihityttää, niin proceduuri on semmoinen että kun on kolmesti kuulutettu, niin otat morsiamen seurakunnan sielunpaimenelta vihkimälupatodistuksen, niin saa sillä todistuksella vihkiä kuka pappi tahansa. Ei meillä suinkaan ole mitään sitä vastaan että piankin menette naimisiin. Siihen on sitä enemmän syytä, koska olet valittu opettajaksi Moukkalan kaupunkiin, josta sinua onnittelen. Kirjeesi, josta kiitän ja joka tuli sillaikaa kun minä olin rannassa, oli mamma jo aukaissut ja sai siis tietää hommasi, mutta ei sitä ole kodin piirin ulkopuolella suinkaan huudettu. Olkoon vain onneksi ja rauhaksi teille kummallekkin. Mutta vieläkin huomautan: älkäät vihkimistä hyljätkö, tätä vanhaa pyhää traditsioonia!
Helluntaina lähtivät järven jäät ja ihanaa on ollut rannassa katsoa järven tyyntä pintaa. Olen nimittäin siellä näinäpäivinä tervannut ja paikkaillut vanhaa purjepaattia, joka on täynnä vuotoja ja halkeamia. Oikein väsymykseen asti on siellä työtä eikä minun kangistuneet jäseneni enää tahdo tätä hommaa kestää, mutta kiire on joka alalla eikä ole ketä siihenkin työhön panna. Miilin häihin et taida joutua ja häiritseväthän ne piispan herratkin, jotta en pidä sitä kummana, vaikka et tulisikaan kotiin siihen mylläkkään. Lähettäen paljon terveisiä piirrän kiireesti:
Isä.
— Se onnistuu! huudahti Reino Frommerus kirjeen luettuaan morsiamelleen. — Enkö sitä sinulle sanonut? Todentotta olin itsekseni peljännyt paljon enemmän manausta ja "herrannuhdetta". Mutta tämähän on mainio plakaatti niin vanhan sielunpaimenen kirjoittamaksi kuin on minun isäni. Huomaa! Ei hiiskaustakaan siihen suuntaan että ukko pitäisi epäkirkollista avioliittoa epäkristillisenä — hän mainitsee vain "traditsioonista". Uskotko että jos tämä minun isäni saa vielä joitakin vuosia elää, niin hän kuolee suvaitsevaisena miehenä…
— Mutta, rakas kulta, — sanoi Paula Winterberg: — onhan kirjeessä sentään surkeaakin. Ajatteles: isä rukoilee omaa poikaansa?…
— Ei ole vaarallista! väitti sulhanen. — Se on vain mukavuuden vuoksi, ihmisten tähden. Kirje kokonaisuudessaan ei ilmaise sielullista hätää, se on luonnonterveesti kirjoitettu. Se, joka noin kirjoittaa, ei murru eikä joudu häpeään, vaikka toiveensa myttyyn menisikin… Kas niin! — jatkoi sulhanen: — Nyt minä sille kunnon vanhukselle lennätän selityksen, lohdutuksen ja koko vallankumousohjelmani — ja se on helppo tehtävä. — — —
Vielä samana kevätyönä vei Reino Frommerus postilaatikkoon lämpöisesti kokoonpannun kirjeen isälleen ja äidilleen, jolta viimemainitulta myös oli tullut kirje, vaan jossa ei oltu kosketeltu muita kuin puhtaasti taloudellisia kuulumisia: pappilan kukoista, kanoista, lehmien metsäänpäästämisestä, koiranpenikkain suloisuudesta y.m.s. ja tosin myös Jumalasta, jonka nimeen valetuilla korulauseilla ruustinna aina muisti lopettaa kaikki todellista sydämmellisyyttä ja usein runollisuutta huokuvat kirjeensä.