"Ei! ei! ennenkuin on vihitty!" oli Paula Winterberg heti heidän kihlauksensa alussa huudahtanut. Reino Frommerus muisti tuon huudahduksen aivankuin pyhän pyynnön, jota täytyisi totella. Nyt hän sen merkitystä punnitsi… Kuinka omituista! Hän, Reino Frommerus, tuli siihen vakuutukseen että Paula Winterberg tuon huudahduksen oli päästänyt suustaan aivan kuten tuhannet muut tytöt kihloihin jouduttuaan. Se oli siis ennenkaikkea ollut tyttömäinen huudahdus eikä mielipiteen varmuus sen takana voinut olla varsin luja. Toiseksi oli Paula Winterberg tuon huudahduksen päästänyt ennen sitä keskustelua, jossa he molemmat olivat päättäneet luopua vanhoista pyhitysmenoista ja hyljätä kirkollisen vihkimisen. Mutta nainen, joka uskalsi hyljätä papin välityksen, hänen täytyi — johdonmukaisesti — myös hyljätä kaiken, mitä kirkollisen vihkimisen säädyllisyyslakeihin kuului. Sellaisen naisen oli tietystikin lakattava olemasta kaikkien tekopyhien siveysreseptien orjatar. Hänen ei suinkaan tarvinnut päättämällä päättää muka ruveta polkemaan hänessä säilyneitä käsitteitä neitsyyden ja morsiamen kunniasta, vaan hänen oli ainoastaan lakattava ajattelemasta siten kuin tässä asiassa tavallisesti ajateltiin: hänen oli lakattava tuomitsemasta niitä, jotka syystä tai toisesta sieluineen ruumiineen antautuivat lempeensä ennenkuin yhteiskunta oli heidän päänsä jollakin virallisella avioliiton leimasimella kruunannut. Hänen oli lakattava myös tuomitsemasta itseänsä. Sanalla sanoen: morsiamen, joka oli lupautunut lemmessänsä tulevan miehensä kapinatoveriksi, täytyi milloin hyvänsä olla valmis yhtähyvin aistilliseen kuin henkiseen yhdyselämään, sillä ilman edellistä ei voinut jälkimmäistäkään muodostua. "Ja juuri oikeaan, luonnolliseen avioliittoonhan me kumpikin pyrimme ja sitä me vaistomaisesti tavoittelemme, silloinkin kun ujostellen ja täydellisestä nautinnosta varoutuen toisiamme suutelemme — ainoastaan suutelemme!"
"Minun nuorella morsiammellani ei ehkä ole sukupuolihimon tuskia — pitääkö minun, sulhasen, siis odottaa, kunnes hänessäkin sellaisia syntyy?" kyseli hän itsekseen. Ja hän vastasi itse: "Mutta jos siten teen, silloinhan voi sattua etten pääse naimisiin vielä sittenkään kun ihmisten silmissä jo olen 'naimisissa?' Vai milloinka on kuultu että mikään virallinen vihkiluku tai virallinen aviovaltakirja herättää sukupuolihimon naisessa?"
"Ei! tykkänään muut ilmiöt ne siis ratkaisevat, milloin on siveellinen oikeus lemmittynsä kanssa yhtyä. Mitkä muut ilmiöt? Ei suinkaan mitkään muut kuin rakkauden oma tarve — lemmen keskinäinen voima — kahden kaihoavan sielun puhdas luottamus toinentoiseensa!"
"Jos itsensäantaminen kahden lempivän välillä tuottaa suloa toiselle, tottakai täytyy sen tuottaa suloa myös toiselle. Siinä ei voi olla mitään muuta siveyslakia kuin se että se, tuo itsensäantaminen, todella on puhdasta, jumalaista nautintoa toiselle tai toiselle."
Tähän suuntaan vierivät sulhasmiehen ajatukset. Ja vapaata avioliittoa ihannellessaan palasi hän myös aina siveellisellä suuttumuksella ruoskimaan kirkollisen vihkimyksen varjopuolia.
Näin hän niistä ajatteli oman lempensä hehkussa: Papinko kädestä ja suusta käsikirjan kaavan mukaan yksinomaan lankeaa pyhä oikeus aviosyleilyyn?
Pappiko se siis Jumalan paritusohjaajana täsmälleen määrää hetken, milloin kaksi rakastavaista saapi heittäytyä toistensa syliin?
Sellainen laki on siveellisesti ala-arvoinen, häpeällinen — vapaan ihmisen toteltavaksi!
Vai sekö muka on jotakin likaista, haureellista ja epäsiveellistä, jos kaksi rakastavaista yhdistyy ennen kuin vihkimäkaava heille on luettu? — Kurja ja kiero katsantokanta, kokonaan hengetön, vieläpä epäkristillinenkin! Eivätkö ne kaksi, jotka yhtyvät totisen avioliiton tarkoituksessa, tunne tekonsa tapahtuvan ylemmän olennon kuin papin luvalla — näkymättömän Jumalan?
Eikö tämä vapauden korkea veisu voi olla vähintään yhtä puhdas kuin konsanaan virallisesti rakennetun, säädyllisyysmailman hyväksymän morsiusvuoteen salaisuus?