— Etkö ole lukenut kuningas Salomonin korkeata veisua? Et! Tietenkään ne eivät sinun ole antaneet lukea. Kuule siis: minä osaan kauneimmat katkelmat sieltä muistista. Kuuntele — se sopii meihin — luonnonlapsiin:
'Katso minun armaani, sinä olet ihana ja suloinen, ja meidän vuotehemme viheriöitsee! Meidän huonehemme kaaret ovat sedripuusta, vuolteet hongasta…
Sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos välillä… Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma ja sinun puhees suloiset. Sinun kaksi rintaas ovat niinkuin kaksi nuorta metsävohlaa, jotka kukkaisten keskellä laitumella käyvät.
Siihen asti että päivä soipeemmaksi tulee ja varjo katoo: minä
menen mirrhamin vuorelle ja pyhän savun kukkulalle.
Sinä olet kokonas ihana, minun armaani, ei sinussa ole yhtään
virhettä…
Sinä olet ottanut minun sydämmeni pois, rakas morsiameni…
Kuinka ihana onkaan sinun rakkautes: sinun rakkautes on suloisempi kuin viini ja sinun vuotees haju voittaa kaikki yrtit…
Sinun huules, minun morsiameni, ovat niinkuin valuva mesileipä, mesi ja maito ovat sinun kieles alla ja sinun vaattees tuoksu tuulahtelee kuin leyhkäys Libanonilta…
Sinä olet suljettu ryytimaa, kiinnipantu kaivo, lukittu lähde…
Nouse pohjatuuli ja tule lounastuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse että sen yrtit vuotaisivat…