— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! torui toinen ja nosti vahvoilla käsivarsilla lemmittynsä ylös sängystä.
— Oma kulta, jumalantähden, mihin sinä minut raahaat? Naapurit näkevät…
— Nähkööt. Koko mailmalle sinut näytän… jumalille ja ihmisille! saneli mies ja asetti nuoren vaimonsa akkunalaudalle aurinkopaisteeseen.
— Päästä! päästä! huusi Paula Winterberg.
— Tämä se vasta on runo! laski vain leikkiä aviomies ja suuteli omaansa intohimoisesti — jaloista ylös aina otsaan saakka…
Vihdoinkin saivat he vaatteet ylleen.
— — —
— Kuule Paula! Minun täytyy lähteä kaupungissa käymään, — virkkoi samana päivänä vähän myöhemmin aviomies, kelloonsa katsahtaen. — Jää sinä tänne.
— Sehän on kauheaa — viisi tuntia erossa. Ethän vain karkaa?
— Kas, kas meidän tyttöä. Nyt vasta sinussa on sama tunne kuin oli minussa ennen sitä… Pelkäsin joka hetki salaa että mailma sinut minulta ryöstäisi. Senkin tähden kai niin kiiruhdin…