— Niin minä sinulle sillä-aikaa laitan oikein makean illallisen!…
Aviomies astui kalastajavenheeseen, ja nuoret huiskuttelivat toisilleen niin kauvan kun suinkin saattoivat toisensa nähdä. Vasta sitten kun valkolakki oli kadonnut niemen taa, juoksi nuori rouva rannasta ylös mökille, tempasi molemmat kätensä täyteen tuomenkukkia, sulkeutui huoneeseen, heittäytyi suulleen sängyn päälle, ummisti silmänsä… ja — tuomentuoksu sieraimissaan ja linnunlaulu korvissaan — tunsi koko sielullaan että hänenkin elämällään nyt oli sisältö, että oli mitä varten elää, ja ettei tämä enää ollut tyttömäistä unta ja haavetta, vaan täyttä totta…
"Minä tunnen sen koko olemuksessani, joka solussani ja hermossani…"
Eikä hän silmänräpäystäkään, tekipä mitä hyvänsä, kulkipa missä tahansa, voinut olla ajatuksissaan seuraamatta toisen poissa-oloa:
"Nyt hän on laivassa — nyt saapuu hän kaupunginrantaan — nyt seisoo hän postitoimistossa ja kysyy onko kirjeitä — nyt hän on kirjakaupassa — nyt leipurissa — nyt muotikaupassa — nyt konsulinvirastossa — hyvä jumala, kunhan ei myöhästyisi laivasta — hyvä jumala, kunhan hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi —!" —
Oli jo ilta kun aviomies palasi takaisin onnensa majoille, mukanaan mytty kaikenlaisia ostoksia.
Nuorikko kapsahti häntä kaulaan:
— Voi kultaseni, kuinka minulla on ollut sinua ikävä!…
Auringon laskiessa he läksivät kävelyyn läpi hämyisen metsän, jossa käet taas kilvan kukkuivat. He kiipesivät vuoren kukkulalle ja antoivat katseensa levätä meren soiluvilla aalloilla, jotka eivät täksi yöksi ottaneet tyyntyäkseen. Kaukana, syvissä laaksoissa, karkeli valkoinen sumu.
— Et ole mitään kysellyt postista, — virkkoi aviomies.