Kadulle tultuaan pappi taas vilkasi kelloonsa ja läksi sitten niskat kyyryssä, kulmat kippurassa, suu supussa kiireesti astumaan kotiinsa. Hän murisi aivan ääneensä, veisata hyräilikin sekaan, mutta jos joku outo, joka ei olisi tiennyt että tässä vaelsi kaupungin sielunhoitaja, hänet tällä hetkellä olisi sattunut näkemään, niin sellainen varmaankin olisi ajatellut: "mikähän pahantekijä tuossakin mennä koikkelehtii?"…
Neljännestuntia jälkeen edellämainitun kohtauksen tuli maisteri Frommerus kotiin koulusta. Hän löysi vaimonsa lepäämässä toiselta makuuhuoneen vuoteista ja hiipi hänen viereensä. Paula Winterberg huoahti raskaasti ja katsoi suurin, miettiväisin silmin mieheensä.
— Oma kulta, — virkkoi mies hellästi, — miksi olet itkenyt?
Mutta toinen ei tahtonut kertoa, vaan kietoi käsivartensa intohimoisesti ystävänsä kaulan ympäri, pyrkien tämän povelle kuin kuluttavainen tuli.
— Sinun täytyy se kertoa, Paula? Se helpoittaa!
— Mutta lupaathan ettet mitään tee hänelle?
— Kenelle hänelle? huudahti aviomies kauhuissaan ja ponnahti istualleen. — Kuka juutas täällä on ollut? Minä haistan ihan ilmasta että täällä on pahahenki käynyt?
— Lupaathan, Reino, ettet kosta?
— Kuinka voi mitään luvata, kun ei tiedä, mistä on kysymyskään?
— No sitten en kerrokkaan! sanoi nuorikko päättäväisesti.