— Kerro nyt, oma kulta, — pyysi mies heltyen: — minä koetan olla niin järkevä kuin mahdollista.
Silloin vasta vaimo kertoi.
— Kotitarkastus siis! huudahti nuori aviomies siveellisestä katkeruudesta värisevällä äänellä. — Ei! tämä on pahempi kuin kotitarkastus. Santarmit nuuskivat ainoastaan kirjoja ja aseita, mutta, luteerilaisoikeauskoinen pappi julkeaa tunkeutua toisen kotiin nuuskimaan ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen sisällistä suhdettaan Jumalaan, hänen mielipidettään siveydestä. Hyi! se tottatosiaan on alentavaista, liian nöyryyttäväistä — mutta kaikista alentavaisinta sille, joka niin tekee. En todella ollut uskonut suomalaista papistoa sellaiseksi kuin huhut kuiskailivat, mutta nyt alan uskoa. Nyt alan uskoa että pastori Rynttäsiä tai Möhkösiä ei ole ainoastaan Moukkalassa ja Kurjalassa — niitä maleksii ympäri Suomennientä. Kiittäköön tämän kaupungin pappi — jatkoi hän, kiihdyksissään — kiittäköön jumalaansa että sinä minua varoitit kostamasta pahaa pahalla, sillä minä en takaa mitä sille miehelle olisin tehnyt nyt, nyt… jos et sinä minua olisi varustanut. Vereni niin kuohuu…!
Hän kohotti käsivartensa ja pui nyrkkiä kaupungille päin samalla naurahtaen tuskaisesti:
— Kirkkosantarmi! kirkkosantarmi! Sinä, Paula, et aavista puoliakaan sen pelastusarmeijalaisen kaikista vehkeistä…
— Mutta mitä sinä luulet tuomiokapitulin nyt tekevän? kysyi rouva
Frommerus harkitsevasti.
— Jumalan santarmihallitukselta voi odottaa mitä hyvänsä. — Esimerkiksi että meidät haastetaan persoonallisesti sen eteen yhä uudestaan kuulusteltaviksi sekä yhdessä että erikseen, yhä uudestaan nuhdeltaviksi, häpäistäviksi. Yhä uudestaan, yhä uudestaan loppumattomaan kidutuspenkkiin — siinä hurskaassa toivomuksessa tietysti että huuliltamme vihoviimeinkin luiskahtaisi tunnustus, katumus, armonanomus…
— Sinä liioittelet, sinä olet nyt kiihdyksissä?
— Niin, niin, mutta meidän on muistaminen että luteerilaisuuden sileän naaman pintakerrosten alla kiertelee katoolilaisen inkvisiittorin verisoluja, Hussin ja Giordano Brunon pyövelein verisoluja… Ne, nuo luteerilaisuuden sileät naamat ovat "valkeiksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ulkoapäin ovat koreat ja juhlalliset, mutta sisällänsä säilyttävät kaikkea mätää." Niin, tuo manaaminen korkean raadin tai tuomiokapitulin eteen on luullakseni lievintä, mitä papit meille voivat tehdä. Aivan uskottavaa on että vaino menee niin pitkälle että meidät käsketään eroamaan toinen-toisestamme, koskapa muka luvattomasti yhdessä elämme… Ja kun tietysti emme käskyä tottele, niin meidät kruunun kyydillä erilleen ajetaan…
— Minä en anna sinua itsestäni erottaa! sanoi nuori rouva huumaantuneena miehensä kuvittelusta. — Revin silmät sen päästä, joka vain sinut…