— Tyynny kultaseni — tarttui toinen — ei vielä ole hätää, eletään päivä kerrallaan, mutta anna minun nyt maalata asia kauheammaksi kuin se ehkä ansaitseekaan, niin on helpompi kestää se mikä tulee. Jos todella niin tapahtuisi että meidät väkivallalla erotettaisiin, niin tietysti se kuitenkin koituisi meidän asiallemme eduksi. Minä nostattaisin sotajalalle kaikki toisinajattelijat tässä maassa ja silloin sitä rynnistettäisiin niin että kirkot kaa…
— Ennen minä sinun kanssasi kiipeän polttoroviolle kuin annan raastaa sinut minusta erilleen! vakuutti vaimo kauniisti säihkyvin silmin.
— Niin, niin — säesti mies — niin se onkin naisluonteen kannalta. Ja niin se syvimpiä syitänsä myöten myös on heidän kannaltaan. Usko pois: meidät raahattaisiin yhdessä polttoroviolle, jos vain uskallettaisiin! Siitä ei ole kovinkaan monen miespolven aika, kun tässäkin kaupunkipahasessa roviot vielä roihusivat ja paistetun ihmislihan käry haisi Haaksikosken rannoilla. Mepä juuri: sinä ja minä ja kaikki meidän kaltaisemme olemme niitä nykyajan velhoja ja noitia, joita kirkkoruhtinaat tuomitsevat teilattaviksi ja elävältäpoltettaviksi, mutta kun eivät siihen enää kykene ulkonaisesti, niin tyytyvät sisällisesti. Hengessään he meidät mestaavat ja teilaavat, kiehuvassa kattilassa keittävät, roviolla polttavat!
— Rakas Reino! sanoi Paula rouva huolestuneesti, — meidän on ajoissa paettava tästä kaupungista?
— Ei vielä, — vastasi mies silitellen elämänsä jakajattaren hiuksia: — Ei vielä! Me odotamme, tuleeko lisää löylyä ja vasta sitten jos kuumuus käy sietämättömäksi, lähdemme ulos saunasta. Vaikka kärsimme, mitäs siitä, onhan meillä aate, jonka tähden kannattaakin kärsiä… Tottapuhuen: minua huvittaa sanomattomasti — kokea, kuinka herttaiseksi pappi Rynttänen tämän Moukkalan "vanhain miesten ja vanhain akkain kristillisen yhdistyksen" saunan lämmittää ja kuinka kiljuvan kipon vihkivettä hän sen kiukaaseen heittää meidän päidemme menoksi… ja ylipäänsä: mitä pahoja henkiä se hornanherra vielä avukseen manaa maan uumenista. Eikö sinuakin huvita, tämä leikki?
— En tiedä, huvittaako, — sanoi vaimo: — mutta olen minäkin utelias näkemään mitä he oikein uskaltavat meille tehdä. Kun rupean ajattelemaan että sinä olet papin poika ja papin veli ja että isäsi vielä elää, niin…
— Se ei mitään merkitse! keskeytti Reino Frommerus. — Luulottelin minäkin näihin asti, vaan enää en usko… Ja on se hyväkin etten enää halua ratsastella pappilan ruunalla läpi kylän, niin että kaikki sanoisivat: "tuossapa ajelee rovastin poika", vaan karahutan kautta mailman omalla peuralla ja pulkalla… ja esiinnyn vapaana miehenä, jonka ei tarvitse vedota isäänsä eikä isoisäänsä, vaan siihen, johon jokaisen täytyy turvata kaikissa elämänvaiheissa: järkeen ja omaantuntoon…
— Muistatkos? huudahti nuori rouva hilpeisiin kuviin palautuen: — porokyyti se juuri meidät toisiimme tutustutti!… sinun puolivilli peurasi se siellä Kurjalan kevät-hangilla meidät kihloihin lennätti! Muistatko sitäkin yötä, kun vastatuulessa ajettiin järveä ja sinä käskit minun kyyristyä selkäsi taakse?… Entäs se kirkas hanki-aamu, jolloin sinä tulit minua porokellolla herättämään?… Jos ei sinulla olisi ollut sitä poroa, niin tuskinpa koskaan olisit kiinnittänyt huomiotasi Paula Winterbergiin!?
— Niin, avioliittoon joutuminen määrätyn henkilön kanssa on ihmeellistä kohtalon arvanheittoa — sitä voisi sanoa Jumalan sormeksi, mutta yhtähyvin myös luonnolliseksi sattumukseksi, — tuumi aviomies ja jatkoi sitten: — Sinä puhut siitä porosta, mutta minä tarkoitin sitä villipeuraa, joka on minun veressäni… mitenkä sanoisin: uskonvapauden villipeuraa, joka ei kuuna kullanvalkeana anna itseänsä kiinni salolla… jota ei saa poropeltoonkaan muuten kuin kymmenien peninkulmien pituisilla rinta-aidoilla viekoittelemalla niinsanottuun rysään, ja sitten julmalla suopungilla, joka viskataan sen korkealla keikkuviin sarviin, ja jolla se raa'asti raastetaan — merkittäväksi — monin mieskourin kimppuun käymällä, mutta se ei vielä sittenkään kesyty eikä taivu raakojen isäntien mielitekoihin, vaikka silmät puhkaistaisiin… Sitä villipeuraa minä tarkoitan, jota ei kukisteta muuten kuin peuraväljällä… salaa ampumalla salohongan takaa…
— Rakas villipeurani, oma kultasarvinen urakkani — hirvaani — vuorsa-hirvaani! saneli vaimo, poron eri nimityksiä muistellen: — Kyllä minä sinut kesytän… ampumattakin… suopungittakin… rinta-aidattakin… rysättäkin!