— Entäs siviliavioliitto? huudahti nuori rouva.
— Olihan vain sattuma että siihen jouduit, — vastasi mies. — Kehitys vapautumiseen muotojen orjuutuksista on sinussa lähtenyt nopeasti menemään vasta senjälkeen kun jouduit naimisiin. Mutta, oma kulta, — jatkoi Reino Frommerus: — ei nyt siitä kiistellä. Hyvä niinkuin on. Minä olen tyytyväinen… Puhutaan nyt siitä, meidän elämämme luonnonsalaisuudesta… siitä kolmannesta, joka meidän kanssamme ja meidän välillämme jo on…
— — — — — — — — —
Ilta-aurinko paistoi läpi punertavien verhojen, jotka olivat tiiviisti lasketut ikkunan eteen.
— Rakas ystävä, se siis on totta?
— On, on, näethän itse…
— Anna minun koetella…
— Pane kätesi tänne…
— Kuinka ihmeellistä! Minusta se on melkein uskomatonta että sinulla… että sinussa…
— Paina poskesi sitä vastaan ja kuuntele. Kuuletko mitään?