— Niin, niin — —
— Mitä sinä huokaat?
— Että kun siitä ei vain tulisi mikään raukka… Että kun siitä tulisi parempi ihminen kuin me kumpikin! Että se uljaammin elämän läpi jaksaisi… eikä väsyisi kesken. Että se edes vähän jatkaisi sitä hyvää mitä meissä on. Silloin se ei turhaan tähän kurjaan mailmaan syntyisi…!
— Oma kulta, sinä ihan itket — sinä —?
— Rakas ystävä! Älä puhu mitään. En ymmärrä itsekään… Se on joku salainen kärsimys, joka näin purkautuu…
Kevätvirrat pauhasivat pärskyen ulkona korpilaaksossa. Sinervä avaruus humisi täynnänsä luonnon ääniä. Korkealla ilmassa lensi joutsenparvi kohti pohjoisia pitäjiä. Valkoiset siivet viuhuivat salaperäisesti välähdellen laskevan auringon viime säteilyssä.
* * * * *
Keskellä kesää, sydänpäivän hetkenä, heidän esikoisensa syntyi. Pieni tyttönen, luonnon ihme, joka tirkisteli äitinsä kasvoihin hämärän-aavistelevasti, hienosti hivelevin, puoliumpinaisin silmin, joiden asiantuntijat kuitenkin väittävät pian aukeavan pyöreiksi, kirkkaiksi sielunpeileiksi. Kolme päivää nuori isä ikäänkuin pelkäsi lasta, sielussaan kummeksien, mitä yhteyttä hänellä, miehisellä miehellä, saattoi olla tuohon hentoon pikku olentoon? Mutta jo neljäntenä päivänä hän uskoi unelmansa todellisuudeksi ja otti lapsen syliinsä. Ja kuta useampia päiviä kului, sitä merkillisemmin hän huomasi kiintyvänsä pienokaiseen ja tunnustavansa sen omasta verestään siinneeksi uuden ihmisen alokkaaksi. Onnellinen äiti ja onnellinen isä ymmärsivät nyt ensikerran elämässään ettei kaikkien pikkulasten tarvinnut olla pilkulleen samallaisia, kuten heistä ennen oli näyttänyt, vaan että nekin olivat yksilöitä selvine yksilöllisine piirteineen sekä ruumiin että sielun puolesta. Heidän ilonsa oli suuri kaikesta mitä he nyt havaitsivat, tunsivat ja kokivat, eivätkä he tästä ilostaan millään hinnalla olisi luopuneet.
Mutta uuden perheilon mukana hiipi myös uusia huolia, vastuunalaisuuden tunteita. Ja tärkein niistä oli se: oliko lapsi papilla kastatettava vai ei?
Että lapsenkaste manauksineen, lupauksen vaatimisineen vanhemmilta ja kummeilta, kristilliseen seurakuntaan ottamisineen ja perkeleillä pelottamisineen oli törkeätä petosta ja ilmeistä taikauskoa, mikä rikkaruohona verhosi avioliitot ympäri mailmaa, sen he molemmat, nuori äiti ja nuori isä, hyvin ymmärsivät — siitä ei heidän tarvinnut sydämmissään ja järjissään kiistellä. Kasteen hylkääminen vapaamman avioliiton asteelta oli myös johdonmukainen mielipide sellaisella avioparilla, joka tahtoi taistella kaikkea isiltäperittyä valhepyhyyttä vastaan.