Mutta ainoa, jonka täytyi ratkaista, oliko kastamiseen alistuttava vai ei, oli lapsen oma kohta. Mitä sielullisia ja mitä käytännöllisiä seurauksia olikaan aiheutuva siitä, jos lapsi jätettäisiin kastamatta? Kuinka rakkautensa hedelmää hellivät vanhemmat hennoisivat jättää viattoman olennon ankaran mailman arvosteltavaksi tekemällä hänestä jo pienestäpitäen marttyyrin?
Käytännöllisessä suhteessa voisi järjestetty yhteiskunta panna pahoja esteitä lapsen kehittämiselle?
Sielullisessa suhteessa saattoi taas lapsi joutua vaaranalaiseksi, jos toiset, taikauskoisten vanhempain taikauskoiset lapset, häntä pilkkaisivat?
Kuinka saattoivat vanhemmat kestää sen, jos heidän rakasta lastaan sormella osoitellen parjattaisiin pakanaksi?
Kuinka lapsi itse sen jaksaisi kestää?
Eikö se ollut kauheata uhkaa?
— Oli! Se oli todella kauheata ajatella ja kuvitella…
Nuori isä harhaili tuskassa yötä-päivää ja mietti. Tämä oli ristiriitainen kysymys…
Vihdoin hänen mielensä kirkastui, järki ja omatunto rauhoittuivat.
"Niin se on", sanoi hän itseksensä: "totuus ennen kaikkea — sairaloinen huoli huomenesta pois! Totuuden puolesta täytyy jo lapsesta asti oppia jotakin kärsimään! Siinä on pulman ratkaisu. Jos lapseni jonakin päivänä älyää nurkua sitä: miksei häntä, kuten tovereita, ole ristitty, silloin minä hänelle sen opetan. Jos hän ei siihen tyydy, niin minä sanon hänelle hellästi: 'anna siis itsesi kastaa, jos uskot että papin huuhtelema vesi tekee sinut paremmaksi kuin nyt olet.' Minä en mitään muuta tahdokkaan kuin antaa hänelle itselleen vapauden tervejärkisesti ratkaista, uskooko hän kasteen siunaukseen vai ei. Mutta nyt tekisin uskonnollisen ryöstötyön, jos hänet pienenä kastaisin."