— Jumala ja piika Tilta — ovenraossa! vastasi Reino Frommerus hermostuneesti naurahtaen.
Pastorin karkea leuka tärähteli, hänen pikisilmänsä kiehuivat syvällä sinertävissä kuopissaan, hän leimautteli niitä uhkaavasti ympärilleen; sitten ne yhtäkkiä singahtivat pöydällä lepäävään raamattuun, sitten lapseen, joka mitään aavistamatta hymyili ja haukotteli äitinsä sylissä, ja lopuksi ne näyttivät viileskelevän hänen omaa nenänhuippuaan, josta ne vihdoin putosivat — kuni rätisevä ukkosennuoli kirkontornista johtolankaa myöten maahan — alas omiin jalkoihin.
Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin nyt vasta tajuten, missä oli ja millä asioilla…
Taivaan vasama ei ollut uponnut syntisten lihoihin. Ukkonen jyrisi vain kaukaa, etenemistään edeten.
Sanaa sanomatta läksi pappi ulos asunnosta.
Kesäinen vesisade pieksi pikkukaupungin rapautuvia kujia…
16.
Ikäänkuin raamatullisessa tarinassa eräs mies perheineen pakeni hirmuvaltiaan kuninkaan vainoa muille maille, niin nyt Reino Frommeruskin puolisoineen ja lapsineen kiiruhti pois tuon pikkutyrannin Elias Rynttäsen kaupungista. Haaleana kesäyönä hän näet vuokravaunuissa kalleimpineen ajoi ulos Moukkalan tulliportista ja suuntasi kulkunsa Kurjalan korpea kohden. Hänkin ikäänkuin toivoi kerran saavansa unessa ilmoituksen "että ne olisivat kuolleet, jotka lapsen henkeä väijyivät."
Itse hän sentään piankin aikoi palata yksikseen takaisin opettajatointansa jatkamaan.
Perheen matka yli jylhien vaarojen kävi onnellisesti, ei luonto eikä kansa, joka tien varsilla asui, heidän kululleen esteitä pannut. Myös vastaanotto Kurjalan vanhassa pappilassa, joka uhkeana kohosi kellahtavien peltojensa ja suurten ryytimaa-pihlajiensa keskessä, oli herttainen, iloista hälyä herättävä.