Niinkuin kipinästä tuli syttyy tai niinkuin kärpäsestä joskus kasvaa härkänen, niin nyt kävi tämänkin miehen maineen.
Sitä mainetta ryhtyi ensimmäiseksi maalailemaan mailman taitavin koristemaalari: uskovainen Juoruakka. Hän se nyt vaelsi ympäri Moukkalan pyhää kylää, kujasta kujaan, talosta taloon, joi kamalasti kahvia, humaltui kuin siperialainen noita, niin että lopulta oksenteli kujille, mutta kulkea köykkäsi yhä ympäri selittäen kunkin päivän tekstiä, väsymättä, milloinkaan mitään unhoittamatta.
Näin nyt saarnasi Juoruakka: "Majisteri Frommerus, Kurjalan rovastin poika, on hirveä ihminen, hirveä kerrassaan — jessiunatkoon meitä kaikkia. Ilmestyskirjan traakki? — jaa jaa! Anttikristus? — juu juu! Vai ettekö ole kuulleet? Hänhän — on eronnut siitä toisesta siksi että se toinen on ruvennut katumaan kauppojaan… tahtonut pelastaa lapsirievun sielun helvetistä. Frouva raiska! Jestapoo — olettekos ainoa muukalainen, joka ette tiedä ettei majisteri ole sallinut lasta kastaa? Totinen tosi se on… Paatunut pakana, musta neekeri…!"
— Kah, — siinähän Amantakin tulee! Eikös Amanta sitä ole sattunut kuulemaan? Juu, koko kaupunkihan tuon tietää — oo! Majisteri Frommerus on sanonut kirkkoa kuritushuoneeksi, — uu uu! Häpeä, häpeä — papinlapsi! Ette ole tainnut kuulla mitä se koulussakin opettaa? Oli kysynyt tietääkö kuka, mikä on pooli — se monopooli? Ei olleet riimukset tienneet. Silloin oli itse selittänyt: "se se on monopooli, että pappi yksikseen saa saarnata, mikä on Jumala." Jestas sentään. Sitten oli kysässyt: mikäs on sankari? Ja kun ei Puumannin Ville kaikkia sankareita ollut muistanut, niin itse taas oli tolkannut: "Saumannikin oli sankari!" Juu, juu, huh sentään! Ettäkö sankari sellainen mies, joka on murhannut Suomen pääherran? Enhän minä, vanha ihminen, ymmärrä latinaa enemmän kuin Amantakaan, vaan tiedän minä ramatikoista sen verran, että tartteekos opettajan iskeä silmää pojille, kun puhe on passiivista. Kieltäjä, kieltäjä — juu juu! Ei kuulu Rynttäsen rukouksissakaan käyvän ja rehtoria kovistelevan kuuluu että tämä vain rahan rakkaudesta rukoilee… Eikös meidän sitten otsamme hiessä työtämme tekemän pidä — hää? Oli sanonut sen isämeitäin olevan pyhänhengen pilkkaa — vie ja varjele! Vaan kyllä kai minun nyt pitää lähteä rumineeraamaan, hohoo…
Juoruakka niisti nenänykerönsä, vaan ei hän kuitenkaan vielä lähtenyt. Jatkoi vain iloisia juttujaan:
"Juu! Ensin siitä kaikki niin tykkäsivät, vaan nyt on koira karvansa näyttänyt. Raaka sillä luonto kuuluu olevan, vaikka tuo meijänkin Manti sitä ensin niin kehui. Raaka, raaka! Oli vain naureksinut, kun viikarit tässä yhtenä päivänä olivat meinanneet koko koulun ilmaan räjähyttää. Jessus! Muut opettajat olivat juosseet sydän kurkussa… joka luokalla pauke kävi… luokat savua tuprunaan… ne oli ihan itkeneet lasten perisynnin kirouksia, vaan tämä vaan virnistellyt oli ja vielä kehaissut että hän puolestaan ei rankaise. Mistä sitten rangaista, jos ei mokomasta? Sitä vartenhan se on koulu jotta siellä ihmistapoja opetetaan. Mutta tämä vaan — elä muuta kuin naura. Väärä-uskoinen! Minkä se vielä tekeekään, jos saa kasvattaa kaupungin lapsia? No hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vaan, — en minä neljättä kuppia… Vielä pitää tuossa Tuppuraisessakin pistäytyä — asialla, asialla vaan. Jumalan haltuun. Raamatun selityksessä sitten tavataan. Ajöö, ajöö — —
"Juu, sitähän minä vielä hunteerasin että onkos se Amanta nähnyt sen artiklan Helsingin aviseista? Joo, se on justjänttiin tämän majisteri Frommeruksen käsialoja. Hävytön häikäle, miten siinä sanookaan: 'Likaisemmat kuin Sika-Taavetin takapiha' — se näet näitä meidän katuja sikaneeraa — ja huoneihen alla selittää löytyvän 'sekä julkisia jotta salaisia satavuotisia saastansäiliöitä, jotka levittävät ympärillensä surmansiemeniä', joihin lapsiriepuja kuuluu kuolevan aivan kuin kärpäsiä myrkkyyn. Minä osaan ne sanat ihan ulkoa. Tietysti, rakas Amanta, tietysti, jes jes! On siinä artiklassa paljon perääkin, vaan eihän saisi sanoa kaikkea mitä ihminen tietää. On meijän rotuvaareilla toki kissanraatojakin — muistaakos Amanta, kuinka monta hevoskuormaa se tuo viskaali sitä törkyä tuosta Makkaraisen portin edustalta kaivatti — juu, ja on sitä tämänkin pytingin alla rihkamaa, jos syyninki pannaan, on, on, eipä sillä eikä siksivuoksi, vaan ei sitä passaisi mailmalle huiluttaa, sehän on Jumalan sallimaa kaikki… Oikein sanoi valtuusmiesten tirehtörska että majisteri Frommerus on häväissyt koko Moukkalan yhdyskuntaa. Niin, niin! Vaan jos minä nyt lähtisin… Ai Jessus. Kuulkaahan ystävät: se siinä artiklassa sanoi meidän kirkon tapulinkin kenottavan kallellaan ja ennusti kerran kaatua romahtavan Adamssonnin navetan päälle. Herra siunatkoon! Rekina-rouva ihan oli pökerryksissään — vähemmästäkin — kuuluvat sen Aapelin kanssa päättäneen että navetta puretaan, jottei ainakaan ämmärukat muserru… — niillä on yksitoista poikivaa — tulevan viikon torstaina kuuluu Sepelikki saavan vasikan. — Voi hyvä Jumala, sillä viisiin sitä ihmisiä säikytellään, kun hulivili-avioliitossa ollaan. Voi maalimaa pahennusten tähden… Niin on rauhassa elää juntattu tähänpäivään asti ja tapulit suorina seisseet, vaan annas kun tuo Jerusalemin suutari tänne lestinsä toi — hetipaikalla on hengellinen elämä hieverissä. No hyvästi nyt, ajöö rakas Amanta, hoppukin tässä hätistelee. Kyllä minä huomennakin, jos kerkiän… Morjensta vaan, Amanta."
Juoruakka meni.
Reino Frommerus ei hänen puheistaan välittänyt, vaikka ne hänenkin korviinsa kantautuivat. "Jos ei pahempaa tule — ei hätää mitään" arveli hän itsekseen, ja teki työtänsä häiriytymättä.
Mutta Pater Kaljupääensis, Moukkalan suojeluspyhimys, ei ollut täysin tyytyväinen pikkuserkkunsa, Juoruakan, heikkoihin toimenpiteisiin. Hän rupesi yön unissa ilmestymään milloin minkin kaupungin asukkaan makuukammioon, kehoittaen — kaikkien kirkkoisien nimessä — ryhtymään vakavampiin toimenpiteisiin vaarallisen villitsijän Reino Frommeruksen suhteen. Kehoitti — vieläpä käskikin.