Ikävä? vihlova, repivä, salaitkuinen! Se se häntä nyt pahimmin pelotti…
Papinpojan matkatunnelma.
Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut — ei ikinä se sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on, miten siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan, minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen… minä näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät, jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa… Minulle kuultaa Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske siellä syvällä alla mäkien — ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua… Ah, en sitä niin osaa sanoa kuin sen tunnen!
Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo sitä sanoa?
Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin tallentanut. Minä juuri…
17.
Syksy oli tullut, Moukkalan porvariskoulu taas oli täydessä käynnissään ja pikkukaupungin sesonki oli alkanut…
Mutta Reino Frommeruksen elämän taivaalle näytti nousevan mustia ukkospilviä, jotka uhkasivat sataa tulta ja tulikiveä. Jo nyt kävi tuuli ja outo kohina läpi kaupungin, ja pahaaennustavasti murisi koski syvyydessä, ja olipa kuin itse kaljupäinen munkkivainajakin, kaupungin suojeluspyhimys, öisin olisi jylissyt jylhiä sielumessujansa Rauniolla.
Vasta nyt näet Moukkalan asujamisto hitaalla pohjoisnapamaisella järjellään sen oikein oli älynnyt, millaisen vapaamielisen villi-ihmisen se helmoihinsa oli saanut.
Reino Frommeruksella oli kaikesta päättäen liiaksi siipiä, liiaksi höyheniä: — hän siis oli höyhennettävä.