"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin — minä menisin sinne kuin politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni temppelin puhdistajaksi… kuten Bethlehemin poika Jerusalemin kirkossa…"
"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti oli kulkenut.
"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee. Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön… kuinka kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"
"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: — "Ero on ainoastaan siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"
Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.
"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi taivaaseen ja sinne jäi — uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten — elämän kärsimysten tullen — joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että niin on käynyt…"
Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:
In dulci jubilo, Nyt on iso ilo, Maailman Messias makaa In praesepio, Paistaa kuin aurink' armas Matris in gremio: Alpha es et O, Alpha es et O.
O Jesu parvule!
Sinua rukoilemme,
Anna armos aina,
O puer optime!
Ja sanas meille lainaa,
O princeps gloriae!
Trahe me post te,
Trahe me post te!
O patris caritas,
O nati lenitas!
Pirut rumat meitä kaasit,
Per nostra crimina,
Siis sinä meille saatit
Coelorum gaudia,
Auta sinne Herra,
Auta sinne Herra!