Ubi sunt gaudia, Ei surun siellä siaa, Kussa enkelit laulavat, Nova cantica Ja taivaat kaikki kajaavat In Regis curia. Auta sinne Herra, Auta sinne Herra!
Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:
O princeps gloriae,
Trahe me post te,
Trahe me post te…
"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi oljenkorsikin…"
Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin, koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"
Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella voimalla häneen vaikutti:
Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,
Jost' ihastui Jerusalem,
Halle Halleluja.
Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,
Kuin hallitsee ilman lakkaamat',
Halle Halleluja.
Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,
Kussa piltti oli Herrainen,
Halle Halleluja.
Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat,
Kultaa, savua uhrasivat,
Halle Halleluja.