Koko tämä kunnianarvoisa pikkukaupungin rekiretkye — Juoruakan vesikelkasta aina Johtokunnan kuomurekeen saakka — oli äkkiä ruvennut harrastamaan yhtä ainoata uskonnollisvaltiollista kysymystä: viisaustieteen maisteri Reino Frommeruksen soveliaisuutta Moukkalan korkeakoulun opettajaksi?
Sehän kyllä oli mahdollista että Juoruakka osaksi oli ollut väärässä, sehän oli mahdollista että muitakin raatoja paitsi kissan lymysi kaupunkilaisten pimeissä lattiakellareissa tai että kaupungin vanha kellotapuli oli hieman kallellapäin, sehän — ja moni muukin ilmiö — oli varsin huomiota-ansaitsevaa, mutta —?
Niin, tässä oli vain yksi "mutta", nimittäin se tosiasia, että maisteri Frommerus aikakirjojen ja tunnustähtien mukaan oli ensimmäinen mies Moukkalan esi-isiä kunnioittavassa seurakunnassa, jonka lapsi uhalla oli jätetty kastamatta, vaikka kaupungin kaivoissa, vieläpä perunakellareissakin, oli runsaasti vettä.
Uhalla? — niin.
Siitä sopi tehdä kaikki muutkin johtopäätökset. —
Vapaamielisen koulumaisterin asema ei suinkaan ollut kadehdittava. Joka suunnalta häntä nyt nykittiin; mustat pilvet jo syytivät hänen niskaansa tulta ja ukonkiveä.
Jos ei ollut leikkimistä jalon Johtokunnan kanssa, niin eipä myös ollut ottelemista osakeyhtiö "Suomalaisenkaan" kera, sillä tällä hengenpiirillä oli tuo kaikista vaarallisin ase — sanomalehti.
Sanomalehden nimi oli "Korven Kalkuttaja", jonka vanhan urkuharmonian pedaaleja poljeskeli herra Tiitus Tolvanen, sanomalehtimies.
Tämä Tiitus Tolvanen — kuten heimonimensä jo viittailee — ei ollut Isältä Jumalalta saanut niitä kaikista korkeimpia järjen lahjoja, eikä myös luonto hänelle ollut suonut sukkeluutta yhteiskunnallisessa osuustoiminnassa, mutta oli laupias luojamestari hänellekkin sentään lahjoittanut jotakin hyvää — nimittäin suuret korvat, avarat kuin Bileamin aasilla, mitkä erinomaisesti täydensivät hänen aivokoppaansa alituisesti sähköttäen uutisia hänen sielunsa sentraaliin, josta ne sitten kaikenlaisten käsiseparaattorien välityksellä joutuivat "Korven Kalkuttajan" isänmaalliseen kirjapainoon.
Näillä itämaisilla korvillaan kykeni herra Tolvanen kuulemaan asioita sellaisiakin, joita eivät muut kuolevaiset kuulla voineet, ei edes Juoruakka, joka toimi hänen reportterinaan. "Mikäli olemme kuulleet" sanat tarkoittivat aina tätä Tolvasen svedenborgilaista kuulotaitoa. Itse luki hän aina myös korehtuurit ja luki ne tavallisesti niin että "enkelistä" tuli "perkele" ja päinvastoin, johon vuoroviljelykseen ajattelevaiset lukijat piankin tottuivat. Tosin hän itse ähkyi tätä sanojen merkillistä yhdenkaltaisuutta…