Tiitus Tolvanen ei ollut mikään tusinasanomalehtineekeri, joka rahan taikka muun mammonan takia antautuu mailmaa parantamaan, ei! — hän oli pikkukaupungin kapitalisti, joka oli saanut setelinsä suoraan Jumalalta — aivankuin Israelinlapset mannan taivaasta — ja senpätähden hän taivaallisen pankkiirinsa kunniaksi oli itsensä huudattanut sanomalehti-päälliköksi, jonka ammatin sopivaisuutta häneen nähden järkevät ihmiset selän takana tosin irvistelivät, mutta jota Tiitus herra itse piti elämänsä kutsumuksena.
"On see nii hauska olla toimiddajana, kunn onn siihen luondaista dtaipumusta!" olikin hänen tapansa kehaista lähimmän ystäväpiirinsä keskessä.
Tolvanen siis toimitteli, toimitteli, leikkasi, liistaroi ja toimitteli — hän rakasti keritsimiä — ja olipa ikäänkuin pilventakaiset ilmiantajat olisivat hänelle lähetelleet raporttejansa, joiden mukaan asiat painatettiin ja ikuistettiin.
Kun Frommerus-vaino alkoi, oli siis Korven Kalkuttaja mitä suosiollisimmin senkin hengellisen herännäisyysliikkeen etunokassa:
'Avoin kirje maisteri Reinholti Frommerukselle. Sen johdosta mitä Jumalan Hengi sielussani valittaa. Niin pyytäisin teitä Jumalan Henken avulla paremmin tutkistelemaan mitä Hengi Seurakunnille sanoo. Että miksis tulitten tähän kaupuntiin pahennusta aikaan saattamaan? Vai niinkö te luulette että syntinen immeinen, joka on synnin ala myyty, omalla voimallaan voi autuvaaksi tulla eikä muka tarvihe mistään välittää. Kyllä sitä asijaa on tuhansia vuosia reistattu, vaan maaliman viisaus on Jumalan etessä typeryys ja se joka meistä suurin tahtoo olla, se olkoon toisen palvelija, sillä ylpeys käy lankeemuksen etellä, sanotaan sanassa. Kun kerran rakas taivaallinen Isä II personassaan Pyhän Kasteen on asettanut, niin ei se kuulu ainoasti hyvään tapaan ja Lutheruksen oikeaan oppiin, vaan kuuluu se myös Suomalaisuuten kalliiseen asijaan, joka kai herr majisterillekin pitäis oleman sytämen asija, koska on — mikäli olemme kuulleet (toimituksen lisäys) — pappansa hänet ylöskouluttanut eikä siis passaa olla viikingien kädyri. Me emme tällä erää tahto kosketella siviliaviota, koska sitä monet tosisuomalaisetkin puollustavat — mikäli olemme kuulleet (toim. lis.), — vaan sen me sanomme että ristilliseltä kannalta on järin tärkejätä, jotta kaupunnin lapset saisivat opetuksensa uskovaiselta, joka nöyrästi tunnustaa esi-issäin oppia siihen asti kun maalima seisoo, ja kehotamme siis lämpymästi: jätä pojs ah rakas veli tuo henkellinen ylypeys ja anna lapses kastetuksi tulla Vetellä ja Henkellä, jotka niin korkijat asijat matkaansaattaa taitavat, sillä katso koko Suomen suomalainen kansa jo kokottaa kädensä majisteria vastaan ja kansan ääni on tärkejä äänenkannattaja Jumalan etessä. Siis tunne itsesi, oo ihminen. (Lähetetty). — Toimitus puolestaan yhtyy edelliseen, sillä nähtävästi arv. kirjoittaja tarkoittaa kaikkien yhteistä parasta.'
Korven Kalkuttaja painatti moiset sepustukset tavallisesti suomalaisen t- ja j-tyylin mukaan, jotta ei mitenkään loukkaisi kansanomaista sävyä.
Tällaisia opettavaisia pätkiä julaistiin noin pari kertaa viikossa, mikä vaikutti varsin elähyttävästi pikkukaupungin elämänmenoon, jossa niin harvoin pormestarin härkä putosi kaivoon tai talitianen teki pesänsä kaupunginvoudin takapihaan (sellaisia olivat yleiset uutiset). Maisteri Frommerus oppi löytämään parhaimmat nakerruspalat tavallisesti sunnuntailukemisten jälkeen, mikä oli erikoisesti suosittu osasto Kalkuttajan jalossa sanomalehdessä. Hän — hullu mies — noihin hengellisiin avoimiin kirjeisiin toisinaan vastasikin, mutta tarpeetonta lienee huomauttaa että hän niin kevytmielisestä menettelystään sai tuhansin kerroin nuuskua ja tukkapöllyä lisää. Se oli aivan samaa kuin nakata kalikka koiralaumaan: yhä suurempi äläkkä siitä syntyi, hammasten kiristys ja kinttuihin karkaus.
Tiitus Tolvasta ja hänen jumalanrakkejansa ei tosiaankaan sopinut ärsyttää. Herra Tolvanen näet todella toivoi tuon nuoren "vanatikon" — kuten hän sivistyneesti koulunopettajaa nimitti — sielun pelastusta. Ollen itse syvästi uskovainen — hän uskoi että suuri Galilealainen hänenkin vaivaisen sielunsa oli verellään lunastanut — kävi hän uskollisesti joka pyhä kirkossa huolimatta siitä että hänkin salaa oli merkillepannut, kuinka kaupungin vanha kellotapuli todella hieman viippasi Adamssonnin navettaan päin. Kirkossa hän aina ensimmäiseksi siis rukoilikin, penkkiinsä painautuneena, ettei kaiken Herra panisi tapulia kaatumaan ainakaan silloin, kun hän, toimittaja, istuu kirkossa, mutta sepäs häntä salaisesti huolestutti että jos se tornin tötterö on korkeampi kuin on laskettu, niin silloin se romahtaessaan musertaa muutakin kuin Adamssonnin lehmät, sillä Korven Kalkuttajan kirjapaino sijaitsee näet juuri justiinsa Adamssonnin navettarakennuksen takana! Mutta oliko koskaan maalimassa kuultu että Isä Jumala olisi sallinut tapulinsa kaatua uskovaistensa päälle?
Ehkäpä siis kuitenkin saattoi toimia ja toimitella turvassa, jollei vain ameriikkalaisia orkkaaneja, noita hirmumyrskyjä sattuisi, joiden riippuvaisuus Jumalasta oli hänelle aina ollut hiukan hämärä ja epäilyttävä asianhaara. Pääasia sentään oli se ettei kirkontapuli ehtisi romahtaa ennenkuin Korven Kalkuttajan oli onnistunut ajaa villitsijämaisterin ulos kaupungin tullista.
Tiitus Tolvanen siis toimitteli, toimitteli herransa rauhassa ja
Kalkuttaja — tuo ikuinen nalkuttaja, painatteli, painatteli vain…