Eläköön se työ!
Kymmenkertainen eläköönhuuto kajahti pikkukaupungin torilla, niin voimakas ettei moista ennen oltu kuultu, se olikin viimeinen suurlakon suosionosotus viimeiselle puheelle, ja kansajoukko hajosi kattojensa alle. Viikon ajan yötäpäivää kestänyt sielujen jännitys oli lauennut — ja ruumiillinen väsymys tuntui nyt jokaisessa olennossa. Äänettöminä kulkivat kaupunkilaiset koteihinsa, syvästi hautoen kaikkea mitä oli tapahtunut; ainoastaan pinttyneimpien uskovaisten parvesta — juuri pastori Rynttäsen tähänastisten opetuslasten suista — kuului kiihkeitä moitelauseita: "kyllä kai häneen on mennyt Tuomas!" — "Tuo sivilimaisteri se hänetkin on villinnyt." — "Kyllä tämän kaupungin pappi nyt joutuu helvettiin — Venäjän lipunkin häpäsi!"
Viimemainitun lauseen päästi suustaan sähkölennätintoimiston päällikkö, joka turhaan oli lennättänyt ministerille että "venäläinen telegraafitoimisto Moukkalassa oli valloitettu ja valloittajina toimineet kaupungin perustuslaillinen pappi ja sosialisti-haudankaivaja, jotka olivat repineet punaisen viipaleen pois valtakunnan trikolor-lipusta." — Kerrassaan käsittämätöntä oli, miksi ei ministeristöstä ollut saapunut vastausta? — Reino Frommerus oli uupunut päivien riehusta. Hän oli puristanut Elias Rynttäsen kättä tämän hypättyä alas öljytynnyrin päältä, lausunut hyvästit kansalliskaartilaisille ja lähtenyt asuntoonsa, jossa häntä odotti yksikseen elelevän aviomiehen vuode. Niin, vuode, jonka patjoille hän syksyn kuluessa oli ehtinyt vuodattaa tuhansia kaipauksen kyyneleitä…
Mikä ääretön hiljaisuus yhtäkkiä olikaan vallannut kaupungin ympäristöineen! Aivankuin koko mailma olisi nukkunut… Niin… huomisesta alkaenhan vasta uutta Suomea olikin ruvettava todenteolla rakentamaan… Hänenkin —!
Reino Frommerus ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hän nukahti raskaasti heti kun sai vaatteet yltään…
— — —
Reino Frommerus heräsi seuraavana aamuna kirkkaaseen päivän paisteeseen ja muisti että hän oli virkamies ja että nyt oli yleislakko loppunut. "Niin, niin", sanoi hän itseksensä virkeästi pukeutuen, "nyt alkakoon työ ja alkakoonkin eri vauhdilla!" Vahtimestari oli tuonut hänelle ilmoituksen että koululle oli kokoonnuttava kello 12.
Hän pani juhlapuvun yllensä ja marssi koululle.
Mitä ihmettä! Miksi oli opettajahuoneen ovi sisältäpäin lukossa ja takaa kuului pahaa murinaa? Hän tiedusteli vahtimestarilta, mutta tämä ei sanonut mitään tietävänsä, vaikka Reino Frommeruksesta siltä näytti että vahtimestari jotakin tiesi. Hän meni omalle luokalleen. "Päivää!" Luokka tervehti maisteriansa riemukkailla silmäniskuilla — niin moni noista nuorista pojista ja tytöistä oli viime päivinä ollut mukana "vallankumouksessa" huolimatta vanhempain ankarasta kiellosta ja rehtorin lähettämistä terveisistä etteivät lapset saa mennä kadulle… että tämä oli sellaista, joka oli vaarallista ja kerrassaan luvatonta…
Vasta koridoorissa päiväjärjestystä valvovalta neiti Nunnaselta onnistui maisteri Frommeruksen saada tietää, miksi opettajahuone oli suljettu. Siellä oli koolla koulun johtokunta yhdessä rehtorin kanssa. Rehtori Rödman, loukkaantuneena siitä että maisteri Frommerus suurlakon melskeissä jossakin tilaisuudessa oli sanonut kansalaista Rödmannia "matelijaksi" ja sanonut sen voivansa todistaa, oli ilmiantanut toverinsa johtokunnalle, joka muutenkin paheksuen oli seurannut nuoren koulunopettajan julkista esiintymistä "näinä surkeina päivinä", jolla nimityksellä vanhoillinen johtokunta suurlakon ilmiöt lyhyesti leimasi. Sitä varten oli nyt johtokunta koolla suljettujen ovien takana.