Pyhä viha: Romaani - Ilmari Kianto

Ja ensimmäiseksi oli hän rientänyt lyömään veljenkättä sen ihmisen kanssa, jota enin oli ärsyttänyt, sen kanssa, jonka oli nostattanut pyhään vihaan — ja joka siitä syystä häntäkin oli kipeästi loukannut — Reino Frommeruksen kanssa.

Se oli ollut vaikea hetki, sanomattoman vaikea, sanomattoman nöyryyttävä papille, sanomattoman hassu ja naurettava ja häpeällinen sen jumalan edessä, jota hän tähänasti oli palvellut, jonka puolesta hän tähänasti oli raivonnut, sanomattoman raukkamainen senkin tähden ettei hän tunnustanut oikeaksi kaikkea mitä toinenkaan oli tehnyt, mutta kuitenkin: hänen oli täytynyt mennä; outo, hirmuinen hätä oli hänet työntänyt tielle, pakoittanut perille, sillä hän oli tuntenut sielussaan rikkoneensa lähimmäistään vastaan paljon enemmän, paljon kauheammin ja inhoittavammin kuin toinen tiesikään — hän, pastori Rynttänen oli toiminut salaisuudessa semmoista, jonka laadusta toisella ei voinut olla aavistustakaan, ja joka tosin jouti jäädä ikuiseksi salaisuudeksi, mutta hänen, papin, oli pyytäminen anteeksi, häntä ajoi helvetillinen tuska, maanpäällisen tuomion — muuta ei hän nyt tunnustanutkaan — ja hän kaihosi todellista elämän sovitusta, tervettä yhteistaistelua ainoastaan niitä vastaan, jotka väärässä olivat, jotka toimivat paljon kauheammassa työssä kuin tuo fanaatikko papinpoika, jolla oli vain siviliavioliittonsa, kasteenhylkäyksensä — ja tuskinpa mitään muuta.

Pappi Rynttänen ojensi veljen kättä — ja Reino Frommerus otti sen vastaan. Hän piti sitä uskomattomana unennäkönä että hän, papin vihamies, juuri nyt, kun hänen siveellinen suuttumuksensa kumpusi korkeimmillaan, saattoi suostua sovintoon sellaisen kanssa, joka oli häväissyt hänen avioliittonsa ja tuottanut hänelle sekä hänen vaimolleen ja ehkä viattomalle lapselleenkin tulevaisuudessa salaisia kärsimyksiä — joskohta oli kevyttä käytöstä osoittanut papille — ja kuitenkin hänen täytyi se uskoa — sekä omasta vakaantuneesta käytöksestään että toisen totisista silmistä, joista nyt leimusi outo hehku, melkein ylenluonnollinen ja sentään täysin inhimillinen, lämmittävä, puoleensa kiehtova…

"Jos se sielu, joka noiden silmien takana piilee, minut vielä pettää, jos tämä kaikki vain onkin äärimmäistä jesuittamaista kavaluutta papin puolelta, niin silloin? — Jumala varjelkoon silloin minua… ja häntä myös!"

Ei! se ei voinut olla petosta, tämä oli liiaksi sydämmeenkäypää, liiaksi uhrautuvaista ollakseen puoluekavaluutta, puoluetaktiikkaa: — pastori Rynttäsestä oli tullut mies, poikkeus laumasta.

Reino Frommerus iloitsi sydämmensä pohjasta ja hänen tuliset puheensa kävivät päivä-päivältä tasaisemmiksi, ei suinkaan heikommiksi, vaan väkevänä virtana eteenpäin syöksyviksi, mukaansatempaaviksi.

Hänkin jo alkoi saavuttaa tunnustusta… Mutta vielä enemmän kuin hänen, näyttivät Elias Rynttäsen puheet sattuvan suomalaisen kansan sydänhermoihin — sillä Elias Rynttänen oli syvien rivien lapsi, matalasta mökistä koulutielle joutunut korvenraataja. Hän oli hyvä puhuja, ja vaikka hänen puheistaan nyt kuohuikin kokonaan toinen henki kuin ennen, niin tottumus pani hänet löytämään ytimekkäitä sanoja ja vertauksia, joiden muoto nyt vain muovautui sen mukaan kuin hänen sisällinen suurlakkonsa, hengelliseen vallankumoukseen valkenemisensa sitä vaativat.

Ihmeitä saarnasi nyt Moukkalan pappi — pelkäämättä, häikäilemättä, punnitsematta puheitaan muulla kuin omantuntonsa puntarilla. Hän puhui "pistimistä, jotka oli isketty kansan ruumiiseen", "orjuudesta, joka ei ollut Jumalan säätämä", "siveellisistä perustuslaeista, jotka olivat saatavat takaisin siveellisillä pakotuskeinoilla" ynnä muusta sellaisesta.

Ja kaikkialla missä miestä tarvittiin oli hänkin mukana ensimmäisenä sydämmeen huutajana, ensimmäisenä järkevään toimintaan neuvojana.

— Kansalaiset! — huusi hän yli lauman, seisten tulisoihtujen roiheessa tyhjän öljytynnyrin päällä keskellä pikkukaupungin toria sinä yönä, jona peruslakimanifesti kuni Sampo maan tulisista uumenista oli vihdoin kiristetty ulos sähkölennätinkoneesta. — Minä sanon teille: älkäät riemuitko paperille kirjoitetuista sanoista, vaikka ne tulevatkin sieltä, jossa kaikkeen alistutaan, kansankin tahtoon — kauniissa lupauksissa. Minä sanon teille: Ei Suomi vielä ole sillä valmis että vastikään olemme saaneet takaisin sen minkä seitsemän vuoden kuluessa kurjasti luovutimme, vaan huomispäivästä alkaen, veljet ja sisaret, meidän on alettava rakentaa uutta Suomea, uutta parempaa yhteiskuntaa, joka tyydyttää kaikkien kärsivien tarpeita, siinämäärin kuin yhteiskunnallinen järjestelmä ylipäänsä voipi tyydyttää, sillä kyllä minä uskallan luulla että kärsimystä vielä sittenkin jatkuu siitä yksinkertaisesta syystä että me ihmiset olemme niin huonoja, niin epäkristillisiä, niin itsekkäitä, vainonhaluisia, vallanhimoisia — minä itse olen sellainen, en sitä häpeä tunnustaa, olen sellainen ollut, mutta en tahtoisi enää olla… Kaatakaa tuo kirkko — jatkoi puhuja kädellään viitaten vanhaa tornia kohden — ei se mitään merkitse — se on jo entuuttaan kallellaan ja kaatuu varmasti jonakin päivänä tai jonakin yönä itsestäänkin — mutta älkäät, hyvät ihmiset, kaadelko toinentoisianne, älkäät raadelko toinentoisianne kuin sudet — sillä se on pahempaa kuin kirkkojen kaataminen — päättäkää tässä tänä merkillisenä yönä että ihmishengen valistukselle, vapauttamiselle sekä valtiollisesta että uskonnollisesta taikauskosta — että sille uhraatte leiviskänne — yhteistyölle, veljeytymiselle ja jos mahdollista — tasa-arvoisuudelle! Sillä minä luulen että sitä… että ainakin jotakin sensuuntaista Jeesus Kristuskin — pappismailmalle yhtä hämärä muinaisuuden henkilö kuin kansalle — että sensuuntaista hänkin, suuri mestari, tarkoitti, tähtäsi, haaveili… Hyvät ihmiset, ennenkuin eroamme yhteistaistelun jälkeen, pyydän minä kohotettavaksi eläköönhuudon sille työlle — ei Esivallalle, sillä se huutohan vain on virallinen, imelä valhe — ainoastaan sille työlle, sanon, jota nyt on tehtävä uuden Suomen rakentamiseksi.