Ei semmoisia tulenpalavia sytytyspuheita ennen oltu Moukkalassa kuultu; jos joku oli puhunutkin, oli puhunut vain hiljaa itseksensä, koskaan rohkenematta puhujalavalle nousta.
Nyt ei enää puhunut arka yksilö, nyt puhui jo kursailematon yhteishenki — yksilöiden suiden kautta. Jolleivat yksilöt nyt olisi puhua osanneet, niin varmaan kivet olisivat huutaneet. Semmoinen näet oli aika.
"Alas sortajat! Alas kurjat petturit! Alas suuret ja pienet tyrannit!"
Näin kalskahtelivat kapinalliset sanatikarit hulmuvien lippujen ja tulisoihtujen välkkeessä.
Ei se ollut juopuneen huutoa — kaikki kapakat oli kansa itse sulkenut; ei se ollut anarkismin raivoa — ei ainoatakaan murhaa tapahtunut; ei se ollut vallanhimoa — jokainen palveli toistaan palkkoja kerjäämättä — — se oli vain puhdasta uskoa oikeuden mahdollisuuteen maassa ja mailmassa, veljeysaatteen suloista huumausta!…
Nähtiin koulupoikia hopeahapsisten vanhusten rinnalla marssimassa kansalliskaartin riveissä: isänmaan uudenajan historian ensi välähdyksiä ikäänkuin sydämmien muistoihin keräten, nähtiin koulutyttöjen ponnahtavan puhujalavalle ja hentoinen käsi ojennettuna myöhäsyksyn synkkää taivasta kohden kiihoittamassa eläköönhuutoon — jonkun hyvän ja kauniin asian puolesta, jollaista neitsytsydän enemmän tunsi kuin ymmärsi…
Sillä nyt ei ollut "lupa", vaan lakko — kouluillakin suurlakko.
Mutta! — mikä kaikista kummallisinta, kaikista uskomattominta ja kuitenkin totta ja uskottavaa —?
Itse Elias Rynttänen, valtiokirkon valanvannonut pappi, nähtiin puhumassa maisteri Frommeruksen rinnalla — ei enää niinkuin pappi, ei enää niinkuin ahdasmielinen sielunpaimen, joka helvetinruoskalla hätistelee ihmisiä taivaisiinsa — eipä suinkaan — vaan niinkuin ihminen hänkin, yksilö kansasta, kansalainen, jonka rintaan jumalainen mullerrus on iskenyt heräämyksen kipunan — niinkuin ihminen, joka äärimmilleen kauvan kidutettuaan itseänsä itsepäisellä ryntäyksellään määrättyyn suuntaan, yhtäkkiä on pysähtynyt juoksussaan, kuni kammottavan näyn edessään nähden, tarttunut molemmin käsin kiinni kuumeiseen pääparkaansa, painanut käden sydäntään vasten kuni jotakin kuunnellen… ja sitten voimakkaalla tahdollaan pakoittanut itsensä tekemään kokokäänteen, pyörtämään takaisin ja juoksujalkaa palaamaan sinne, mistä tullutkin on — luontoon, terveeseen järkeen, missä ei enää Jerikonvalloittajan pasuunat pauhaa, missä ei enää tuomiokellot kumaja…
Niin! Pastori Rynttänen oli kolmessa yössä ja kolmessa päivässä muuttunut mies. Hän oli nähnyt tulevan sen, minkä ei koskaan ollut uskonut tässä maassa tulevan, nähnyt sen syöksyvän kuni satujen jättiläispaaden suoraan kohti häntä, joka seisoi käsissään tuomion maallinen ruoska — ihmisten punoma, ei suinkaan Jumalan — niin, hän oli nähnyt sen vyöryvän, väistynyt, vavahtanut ja — ymmärtänyt kaiken.