Korven kaupungissakin vapauden torvet kultaisesti törähtelivät, ja pyhän vallankumon punainen sumu verhoili kujia ja kukkuloita — tuon pyhän, aatteellisen vallankumouksen, jonka kaikkea sisältörikkautta äkkiähavautettu arki-ihminen ei itsekään vielä aavistanut…
Ja katso: ensi kertaa kulkivat herrat Suomessa halvan työmiehen rinnalla… käsikädessä laulaen vapauslauluja julkisissa paikoissa. Herrat —? niin — nuot väkevän eksymyksen orjaraukat, jotka vasta nyt yhdennellätoista hetkellä, alkoivat himmeästi aavistaa, missä Suomen kansan pohjakerrokset, sen voimaperustukset seisoivat. He kulkivat — ja häpesivät — ja ikäänkuin anteeksianoivat. —
Sillä nämät hetket olivat huumaavat ja sovituksen tarve oli suuri…
Ja työmiehen laulu raikui kaikista ylinnä kujilla ja kunnailla, joita punainen usma kierteli…
Mutta myös köyhät häpesivät. Eivät he sitä hävenneet että herrat heidän rinnallaan tovereina marssivat — johon toveruuteen hekin suurten hetkien huumaamina uskoivat — vaan sitä he häpesivät että he niin kauvan olivat nukkuneet syvässä unessaan, tietämättä millä pylväillä kansojen ja kokonaisten valtakuntien perustukset seisoivat — tai mikä merkitys heillä, nukutetuilla nukkujilla, noihin perustuksiin nähden oli… ja oleva oli.
Pyhä yhteistyö kaikkien niiden kesken, jotka uskalsivat uskoa isänmaan tulevaisuuteen — kas sellainen henki nyt vallannut oli Moukkalan kansalliskaartin…
Lapsellinen, hullu haave, mahdoton äkkipäätä toteuttaa — mutta se oli näinä päivinä partasuisten miestenkin miehuullinen haave, työmiehen vaimon ja mukaantemmatun herrasrouvankin ilonitkuinen haave, jossa kirotut säätyerot haluttiin toisilleen anteeksiantaa!…
Suuret, suurenmoiset olivat näiden päivien ja öiden heilahdukset, syvänkumisevat olivat jättiläiskellon kajahdukset uuden ajan ääriä vastaan.
— — —
Reino Frommerus oli kaikkialla mukana. Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä heikoksi yksilöksi, jonka oli turhaa taistella pahan ja typerän mailman ylivoimaa vastaan, hän nyt vahvimpana riehui — pitäen tulisia puheita vapaudelle. Niin. Ennenkaikkea vapaudelle, sille siveelliselle voimalle, joka halveksii kaikkea pahaanpakotusta — sille hän puhui, sen puolesta hän hehkuvin rinnoin kansaa opetti, sen torkkuvia toiveita herätteli, sen uskoa lujitti, sillä siten vain hän tämän valtiollisen roudan sulamisen käsitti. Hän puhui punaisin sanoin idän arojen lapsista, joiden parahisto vuosisatoja oli uhrannut sydänvertansa ja persoonallisia etujansa yleisen vapauden marttyyritaistelussa; hän siunasi heidän henkiään, joiden ympäriltä raaka valta oli ruumiit runnellut; hän manasi nyt nuot hiljaiset sankarit haudoistansa ja selitti suomalaiselle kansalle, mikä elämässä oli arvokkainta — pyhintä — ihailtavinta!