Se oli henkinen maanjäristys, niin merkillinen ja mieliämullistava, ettei senkaltaista ilmoisna ikänä ennen oltu nähty eikä kuultu Suomen kansan historiassa. Se vyöryi kuin pitkäisen jylinä yli tuhansien vuorten ja tuhansien järvien, ja sen leimaukset näkyivät idästä hamaan länteen ja etelästä hamaan pohjoiseen. Ja kammottavassa, pimenevässä hiljaisuudessa, joka ennusti hirmujyrinää, kuului kuni huuhkajan huutona yksi ainoa ääni: "herätkää! nouskaa! karistakaa päältänne orjankahleet!" Se oli kärsivien kansojen viattomasta verestä vuotanut valtameri, joka tulvaksi paisuneena hyökyi pitkin mantereita, tantereita, ryskäen, mukaansa temmaten ja allensa kaataen kaiken, mitä siihen asti järjestetyssä yhteiskuntaelämässä oli pidetty kaatumattomana, horjumattomana, ikuisesti väistymättömänä. Sen valtameren pahaaennustavan kohinan edessä vapisivat keisarinlinnat ja suuret ruhtinaat, vapisivat kokonaiset sotajoukot, joiden olemassaolosta valtakunnat riippuivat.
Ei mikään voima taivaassa eikä maassa näkynyt voivan sen valtameren nousuveden kulkua estää. Se läksi suuresta kansasta ja tarttui myös pieniin…
Se viskasi hyrskähtävän hyökylaineensa Suomenkin niemen maanääriin, nosti jättiläisaaltonsa Moukkalan kaupunkiinkin kuni uppiniskaista kalliota vastaan, hyökkäsi niin ylös että roiskeet lensivät korkealle ilmaan — siristen aina Kurjalan nälkäperukoille asti…
Ihana ilmiö, orjuutettujen kansakerrosten jumalainen kapina, korkeaveisuinen kostonuhka — suurlakko.
Eikö sitä vallinnut joku korkeampi voima kuin kenraalisantarmien tai ylimmäisten pappien??…
— — —
Moukkalassakin liput liehuivat, jyrisivät juhlalliset kansalaiskokoukset, riisuttiin aseistaan santarmi ja virkavalta, — ja kansa palveli ja uskoi muihin jumaliin kuin niihin, joista pappi vuosisatoja oli puhunut. Ja kaikki muu oli lakannut liikkumasta, työtätekemästä paitsi ihmisjärki, ihmisen ihanneusko johonkin uuteen, oikeaan, oikeutettuun ja toteuttamis-mahdolliseen. Ja kaikki mikä tapahtui, oli kuin unta, jossa yö ja päivä yhteen sekoittuivat, ja kuitenkin oli se räikeä todellisuus, johon kaikki saattoivat käsin koskea tullaksensa vakuutetuiksi ettei se ollut satua, vaan täyttä totta!
Ja vuosien painostus laukesi. Vuosien epäusko muuttui uskoksi tunneissa — sekunneissa… Kurjat petturit piilivät paossa. Kurjat kavaltajat — ne kätkeytyivät nyt pimeimpiin nurkkiinsa vapisten omissatunnoissaan, rukoillen armoa ihmisiltä ja Jumalalta.
Sillä nämät vuorokaudet olivat henkisen maanjäristyksen ihmevuorokausia, jolloin ikäänkuin haudat aukenivat ja suuret vainajat puhuivat, ja temppelien esivaatteet repeilivät kahtia kulmakivien liikahtelemisesta… Mutta ei se ollut ainoastaan seitsemän vuoden routa, joka näin suli mielistä, vaan seitsemän sadan vuoden jääkerros, tuo viekas vipukone, joka oli viritetty aina siitä hetkestä alkaen, jolloinka viikinkikuningas oli noussut Suomen rantamille ja kastanut pakanakansaa Kupittaan lähteellä. Niihin ytimiin asti tämä maanjäristys tunkeutui!…
— — —