Sillä joka aamu täytyi hänen herätä uuteen vainoon, yhä uusiin, yhä pirullisempiin uhkauksiin. Tarvittiin terveen järjen kaikki hillitsemiskyky pysyäkseen tyynenä ja lujana kokiessa kaikkia niitä järjettömyyksiä, joihin vaino oli paisunut.
Pastori Elias Rynttänen kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura, ja tiesi kyllä, missä se mies oli, jota hän etsi nielläkseen, mutta — omituista kyllä — hän ei uskaltanut enää yksikseen kapinoitsijaan kajota. Kuten ovela valloittaja ei hän enää käynyt raakana Goljattina piskuista Daavidia vastaan, vaan meni ja teki salaliiton virkaveljensä Möhkösen kanssa, hyvin oivaltaen että vaikka he kaksi valtiollisessa politiikassa sattuivat vetämäänkin eri köyttä, niin taivaallisessa diplomatiassa sentään mainiosti soveltuivat kiskomaan yhtä köyttä, nimittäin sitä köydenpätkää, jolla Reino Frommerus piti hirtettämän. Salaliittoon yhtyivät sitäpaitsi kirkkoherra Land itseoikeutettuna jäsenenä ynnä ennenmainittu jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu — ja nämätpä neljä jumalanvoideltua nyt marssivat kuni muinen ylimmäisen papin Eelin pojat kantaen liitonarkkia kaiken Suomen kansan edessä ja ikäänkuin veisasivat korkeimmassa kuorossa: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Zebaoth, totisesti hän hukuttaa jumalattoman suvun eikä anna anteeksi sille, joka hänen edustajiaan ei tottele. Katso, me Jumalan edusmiehet, olemme kuten Herodes, Pilatus ja Kaifas tulleet ystäviksi, koska suuri yhteinen päämaali sitä vaatii. Halleluija! Tarttukaa köyteen kaikki!"
Reino Frommerus näki mielikuvituksessaan tämän liitonarkin kieppuvan ikäänkuin ruumiskistun messua mylisevien pappien välissä ja hänestä tuntui aivan kuin häntä itseään siinä väkisten olisi viety ennenaikaiseen hautaan…
Mutta kaikkein ylinnä kaikui hänen korvissaan Tuomiokapitulin korkea veisu, tuon kaikista hengellisistä tuomareista kokoonpannun korporatsioonin kuorolaulu. Olipa ikäänkuin hän hengessään olisi nähnyt Jerikon piirityksen ennen Kaanaan valloitusta, jolloinka jumalata-pelkääväiset papit kiersivät seitsemän kertaa itsepäisten pakanamuurien ympäri symbaleilla soitellen, riemubasunoilla puhallellen, jotta koko Jehovan voima maanääriä järisyttävästi tutaisiin. Se oli mahtava ristikulkue, jollaista eivät uskovaisimmatkaan akat ennen olleet Moukkalan lehmikujilla nähneet! Siinä vaelsivat nyt sekä ratsain että jalkaisin kaikki luteerilaisen vatikaanin jäsenet: oikeauskoisen hiippakunnan herra piispa kuni paavi kardinaaleillensa, henkivartioinensa, ja kaikki he vihanvimmatusti puhalsivat puhaltamiinsa, joita oli sekä vanhantestamentin aikuisia että suomalaisia paimentorvia, jotka ytimiin ja luihin tunkevasti törähtelivät syksyisessä ilmassa. "Jerikon muuri, Jerikon muuri, sorru, särjy, raunioksi raukene, pakanain turva, kyykäärmeiden kallio!" ikäänkuin pauhasivat nuot basuunat, pukinsarvet ja tuohitorvet.
Ja oli kuin herrat papit, nuot Jumalan soturit, olisivat kiertäneet jo seitsemännen päivän seitsemättä kierrostansa muurien ympäri ja kansan nostama sotaulvonta käynyt yhä kauheammaksi, sillä kaikki he himoitsivat saalista sanan jälkeen, uskoen Kaanaseenjohdattajansa lupaukseen että kohta, kohta Jerikon muuri oli itsestään hajoava…
Ja Reino Frommerus, joka istui tuon pakanamuurin korkeimmalla sakaralla, aseenansa ainoastaan daavidilainen linko, vahtien kuinka hänen oikein kävisi, — hän luuli jo totisesti häviönsä päivän tulleen ja vavahteli kalvenneena, kauhusta huudahdellen itseksensä. "Järkeni ja sydämmeni Jumala, Vapauden pyhä herra, etkö minua auta, etkö minua auta?"
Hän uskoi jo että papillista väkivaltaa vastaan Suomessa oli yhden miehen mahdotonta taistella ja että siis hänenkin, yksilönä, oli pakko sortua ylivoiman alle — — —
18.
Mutta silloin tapahtui jotakin…
Tapahtui äkkiarvaamaton ilmiö, siinämäärin väkevä ja pyhästi pyörryttävä että sekä vainottu että vainoojat ylenpalttisesti hämmästyivät, ja kaikki se pirullinen, mitä oli ollut tekeillä yksilön itsenäisyyden masentamiseksi, unhoittui — unhoittui iäksi.