Ne erehtyivät hirveästi!
Todellinen perustuslaillinen henki ei saanut asettua vihamieliseksi maan sisällisille uudistusvaatimuksille. Jos se sen teki, niin se oli sukua venäläiselle patriotismille, keisariuttansa märehtivälle, kirkkotyranniuttansa jumaloivalle, suvaitsemattomimmalle kansallis-itserakkaudelle.
Aikansa vapauttama ihmisjärki sanoi selvästi ettei jokainen lakipykälä voinut olla pyhä. Sellainen lakipykälä, joka esimerkiksi jollakin tavoin loukkasi ihmisen uskonnollisia tunteita, ihmisen pyhimpiä totuudenetsiskelyitä, sellainen lakipykälä ei voinut olla pyhä. Sellaista vastaan täytyi siveellisen oikeustajunnan nousta kultaiseen kapinaan. Kirkkolaki, joka antoi papistolle yksinoikeuden muka pyhittääkseen kansalaisten sydämmenasiat, tai tuomiokapituleille diktaattorivallan avioliittojen suhteen, sellainen laki oli iljettävä — se oli juuri tuota rotanrouhimaa, pilautunutta ja myrkyllistä esi-isien perinnöksijättämää törkyä. Rikoslaki, joka kielsi sananvapauden Jumalasta, jolle papit olivat ottaneet patentin, määräsi kuritushuonetta, vankeutta ja rahasakkoja niille, jotka uskalsivat nousta kirkollista taikauskoa ja eksyttäviä sakramentteja arvostelemaan — sellainen laki niinikään oli epäpyhää perintöä, ravinnoksi kelpaamatonta moskaa. Ja niitä oli paljon muita, vahingollisesti vaikuttavia lakipykäliä — ei yksin uskonnon alalla. Kirkkoon kytketty valtio piti taloudellisessakin suhteessa erityisiä kansaluokkia rautakourin kiinni nimilaillisuudessa, estäen nousemista kurjuudesta. Sen huomasi jo korvenkin väki, joka oli nukkunut herraskartanoiden siimeksessä, rohkenematta vapaasti ajatella.
Nyt kaikki rohkenivat!
Syntyi hirveä hämminki. Syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan.
Kaikki ne haavat, jotka Lain miekka vuosisatojen kuluessa oli Suomen kansan eri kerroksiin iskenyt, kaikki ne haavat nyt yhtaikaa paljastuivat kirvelevinä kipuina, kiroina — ja kaikki, joilla vielä oli voimaa huutaa, huusivat lääkitystä, apua, pikaista parannusta…
Eikö ollut se ihmeellistä että Lain miekka nuot haavat oli iskenyt?
Laittomuuden mätä oli kauhistava, mutta laillisuuden syöpä — se myös oli kauhistuttava.
Jokainen tämän kurjuuden saattoi nähdä, jos vain uskalsi siihen katsoa! Eivät kaikki uskaltaneet, eivät kaikki sitä vieläkään uskalla, sillä siihen katsominen pyörryttää koko yhteiskunnan päätä — ja tuhansista kansalaisista on viisaampaa olla noihin haavoihin kurkistamatta ja väittää etteivät ne muka ole vaarallisia tai ettei niitä ole olemassakaan tai korkeintaan: että kyllä niiden parantamiseksi lääkäreitä kustannetaan, kustannetaan, jahka joudetaan — yleisessä kiireessä…
Sekamelska, joka suurlakon jälkeen tuhatjärvien maassa sikisi ja syntyi, oli todellakin suuri. Kaikki nyt huusivat yhtaikaa, kaikki vaativat jotakin oikeutta, kostonkin oikeutta, rauhoituksenkin oikeutta — rauhattomin keinoin. Melkeinpä olisi voinut luulla että Suomi, tämä nukkuvien karhujen talvinen maa, äkkiä oli muuttunut suureksi hulluinhuoneeksi, jossa mikä väitti olevansa kuningas, mikä keisari, mikä keisarin tohveli, mikä herra, mikä narri ja orja, mikä kansan ainoa edusmies, mikä Jumalan ensimmäinen sihteeri, ynnä muuta sellaista.