— Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia… virkahti poika, tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.
Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.
Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.
Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat matkustaneet.
— Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.
— Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. — Ehkäpä minusta ei virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.
— Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, — arveli vanhus. —
Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.
— En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi palvelijaksi, — vastasi poika.
— Miksi et? kysyi isä.
— Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka nurkassa.