Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko
Heikki ehti saada suunvuoron.
— No niin minäkin luulen, — sanoi tämä leveästi, — että kun meijän Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!
Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella tämän lemmenasioita…
— Sat sapienti, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino Frommerus. — Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!
Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi vinttikamariinsa.
3.
Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat — ja koko erämaan pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli se ikuinen irtirepijä…
Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan — suureksi iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.
Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan. Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä, kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.
— Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.