— Mikä heän sitten, puitto-tuota, olloo, ottia-tuota? tokasi ukko.
— Poromies vaan!
— Heäh? Minulla tuo kuulon raato, puitto-tuota, on vähän rappeutunna, ottia-tuota.
— Poromies! karjasi Reino Frommerus.
— Hä — hä — hä! nauraa häkätti vanhus niin että hänelle tuli kova yskänkohtaus.
— Ei sen kanssa kannata puhella, — virkkoi isäntä. — Höperö sitä jo narrailee.
— Mutta tahtoisin minä sittenkin tietää talon vanhan nimen, — tinki
Reino Frommerus itsepäisesti.
Oli kuin uuniukko tällä kertaa olisi kuullut.
— Tämä on, puitto-tuota, alkujaan Velhovaara, kähisi hän, — eikö se Severi, ottia-tuota, sitä muista? Jopa niin jotta Velho. Se Winkhuusi vainaa, ottiatuota, tämän Pyhämäeksi pyöräytti, puitto-tuota. Jopa niin jotta Pyhä… uoh. Vaari huokasi raskaasti.
— Kuka se Winkhuusi oli? kysyi nuori maisteri.