— Wiinhyyti, Wiinhyyti se, on ollunna, — sekaantui nyt puheeseen vanha muori karsinasta. — Sen tuon vaarin kielenkanta ei keänny niihin viinimmän sorttisiin nimmiin. Se vain sitä puittoansa pupattaa. Niin vain että Wiinhyyti.
— Svinhufvud ehkä? muisteli Reino Frommerus koettaen pysyä vakavana.
— Se se, no justiin! tepä tuota osaattai latinaa! sanoi muori.
— Ei se ole latinaa, — hymähti maisteri.
— Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, — kiiruhti muori korjamaan, — se on inkelskaa, minä olin tytön suikareena lapsenlikkana Nyyluntissa, siinä kirkonkylässä, niin se kauppias vainaa puhui Inklannin maassa kerran seilanneensa. Niin vain että Wiinhuuti. Vaan se tuo vaari…
— Pappiko se oli se Svinhufvud? keskeytti vieras.
— Pappi, pappi ja hyvä olikin pappi, — kiiruhti muori selostamaan. — Kova oli hengen mies, ylen äijä kova. Se kerran katkismuksella Rosolan Aapelivainaata päähän ropsautti ja vielä ropsauttaessaan sanoi jotta "siinä sulle autuuven oppia iäksi", vaan Aapelipa käräjiin tammasi, niin tynnyrin rukiita sai maksaa kipurahoiksi, pappi…
— Vai niin. Ja nyt ne molemmat makaavat haudassa? tuumi Reino
Frommerus.
— Hauvassa, hauvassa, missäpäs ne mualla kuin hauvassa… Jessus siunatkoon! siunasi muori ja alkoi kiivaasti kartata villoja.
Vaari kuului käheästi rykivän muurin päällä.