— Velhovaara on minusta paljon kauniimpi nimitys kuin Pyhämäki! jatkoi pappilan maisteri puheitaan.
— Mittee hyö pakajaat, puitto-tuota? murahti uuniukko.
— Vieras sanoo jotta vanha nimi on kauniimpi! tulkitsi taas emäntä, jonka puheen vaari oli tottunut erottamaan.
— Hä — hä — hä! välttää! Ottia-tuota vai kauniimpi! Vai niin tämä papinherra, puitto-tuota raataa… Hä — hä — hä…
— Ei minussa paljon ole pappiutta! virkkoi vieras koetteeksi, minkä vaikutuksen tämä vanhukseen oli tekevä.
— Että mitenkä sanoo? Minulla tuo kuulon raato on vähän rappautunna, ottia-tuota.
— Ei sano hänessä olevan paljon pappia! tulkitsi emäntä.
— Hä — hä — hä — puitto-tuota, eihän sitä joka penikasta lintukoiraa! pälpätti ukko nauraen pitkää kummallista naurua ja kyhnytteli ruumistaan, joka nähtävästi oli syöpäläisten vallassa.
— Oletko siellä vähemmällä, — murahti isäntä vanhalle isälleen. —
Ihan rapninki karisee.
— Antaa vaarin nauraa terveydekseen, — puolusti Reino Frommerus.