— Mitäpä höperön terveyvestä! arveli isäntä. — Kohta se kumminkin kuolee. Täissä kuin eläin…
— Eikö häntä käytetä saunassa?
— Kuka sille saunaa… semmoselle!
— Älä sinä Severi puhu, — sekaantui emäntä luoden vihaisen silmäyksen mieheensä — onhan sitä vaaria käytetty kylyssä. Vieras tekee hyvin ja käykää tuonne pöksään! toimitti emäntä.
Reino Frommerus läksi kamariin isännän opastamana kulkien läpi kylmän etehisen. Kylmä oli kamarikin, johon hänet vietiin ja ilma siinä peräti ummehtunut seinässä roikkuvine vaatteineen. Ikäänkuin verellä maalatun pöytäkaapin ylitse oli levitetty riepu, jonka päällä tökötti rikkolaitainen kahvikuppi eriparisine vateineen. Sokuripalat olivat isoja, mutta tahraisia ajelehtien märäksi pyyhkäistyllä pöydän kamaralla. Kerma sitävastoin seisoi valkoisessa pahkakauhassa. Emäntä tuli perässä kantaen hiilimustaa pannua.
— Jos vieraan niinkuin passaisi kahvia ryypätä…
— Kiitoksia…
— Ne on nuo talonpojan rustingit rouvinsekaset…
— Kyllä nämä minulle välttää…
Ja vieras alkoi mielihyvällä särppiä sisäänsä tulikuumaa, pikimustaa, väkevästi suolattua kahvia väliin haukaten omia matkaeväitään.