— Niin se sanoi! vahvisti Kaisa-Reeta, kyynel silmänurkassa.
Jooseppi ja Aapeli hotsivat iltapuuronsa ja syötyään tuumaili viinankokki:
— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:
— Kuka sillä oli se kaveri?
— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.
— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se — santarmin kätyri…
Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään. Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille ahtaassa pirtissään.
— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla…, tervehti hän vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.
— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.
— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä tämä jo rupesi tekemään.