Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin,
Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.
Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien,
Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!
Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain,
Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —
Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa,
Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!
Itkevälle kalliolle.
Kallio uljas! Miksikä itket?
Miksikä kyynelet rinnoillas' ain?
Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket,
Niin miksi raukkana itketkin vain?
Itkenetköön sinä muotosi vuoksi —
Autio, paljas ja kalju kun oot,
Taikka sun kyyneles siksikö juoksi
Kun sinä mykkä ja kieletön oot?
Vaiko sä itkenet maailman tähden,
Sullen mi häijy ja ankara on —
Maailman, jolla sun kätköihis nähden
Mieli on kannas ja tunteheton!
Miksikä itkenet, en minä tiedä!
Tokko sä itse ees tietänet sen? —
Useinhan minutkin itkuun on viedä,
Vaikka sen syytä voi tietää ma en!
(1895).