Ja silloin mun sielustain singahti huuto,
Kuin pistetyn teuraan se pulpahti vaan:
»Oi minnekkä sai se mun kaunonen karjain,
Jota pantuna ma olin paimentamaan?»
Mun ääneni katkes, mun huutoni hukkui
— Oi en sitä koskaan mä takaisin saa!
Yhä tummemmaks' oli käynynnä yöhyt,
Ja usvassa sankassa sauhusi maa.
Soi lauluni mun kuni kuoleva kaiku
Helmasta elämän rotkon ja yön,
Ja haipuu kuin onkalon riutuva raiku
Ja unhohon tuomittu onpi mun työn!
(Helsingissä, helmikuulla 1897).
Areenalle heitetty.
(Lopputunnelma).
Voi houkkaa, mi annoin lauluni nää
Nyt kaikkien katseltavaksi!
Oman itseni näinhän mä heitettää
Soin maailman tallattavaksi!
Ja mitä se minua auttanut lie
Että noin minä sieluni raastin!
Jos kolkko on yö, jos synkkä on tie —
Niin mitä mä muille sit' haastin?…
Voi houkkaa, kun annoin lauluni nää
Pahan maailman parjattavaksi! —
Oman itseni näinhän mä heitettää
Soin leijonan murskattavaksi!
(Viimeistä korrehtuuria lukiessa).