Huuda, huuda huuhkalintu,
Hornan haikea havukka,
Syksyn öisessä sylissä,
Hiiden hinkalon hämyssä!
Jörgensehin »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.
Tuo Golgatan tiekö ja risti sen tuo
On tiesi nyt sun koruton?
Ja tuhlaripoikako isänsä luo
Myös sinussakin vaeltanut on?
Sinä Salomon laillahan saarnoat nyt:
»On viisaus turhuutta vaan!
Ja se ihminen kauvas on eksynyt,
Joka luottavi maailmaan.»
En tiedä… en oo minä kääntynyt mies,
Olen hetkien uskoja vaan, —
Oi jospa ma myös sinun löytäisin ties
Sekä oppisin — altistumaan!
Kuolevaa kaikua.
Mun lauluni soi kuni kuoleva kaiku
Helmasta yön sekä nukkuvan maan —
Kun koipelien kolkkoon on eksynyt paimen,
Ja turhaan huuhuvi lampainaan.
Minä malkio oon tämä eksynyt paimen
Keskessä korven ja hunnussa yön;
Oli toimeni suojata kaunonen karja,
Oli kaita se turmilta kunniatyön!
Minä mieletön uinahdin kukkien helmaan,
Minä lankesin loveen — ja ilmoilta pois,
Minun untani huumasi hellivä huoku —
Oli niinkuin enkeli kuiskinut ois…
Kuin kauvan ma uinuin — en sitä muista,
Mut herätessäin oli talmainen yö,
Ja huuhkajan huuto soi kaukoa puista,
Ja synkk' oli taivahan tähdetön vyö.